Nightwish - Imaginaerum

Oon jo luovuttanut tämän niin sanotun "blogin" kanssa, mutta onpahan ainakin joku paikka, johon kirjoittaa hajanaisia ajatuksiaan musiikista ylös silloin tällöin.

Anyways, kuukausi sitten olin täpinöissäni. Itse asiassa enemmän kuin täpinöissäni. Neljän vuoden pitkä odotus oli vihdoin päättymässä ja Nightwishin uusi albumi ilmestymässä. En ala sen tarkemmin selittää minkä takia Nightwishin musiikki nousee vielä näin yli seitsemänkin vuoden jälkeen muun musiikin yläpuolelle, vaikka lempibändeihini muitakin bändejä kuuluu. Sanottakoon vain, että ändi on antanut minulle musiikillaan - niin suoremmin kuin epäsuoremminkin - hyvin paljon ja moni elämäntilanne olisi ollut paljon takkuisempi ilman tätä musiikkia.

Siksipä Nightwishin uudet levyt ovat aina minulle Tapauksia, joiden kohdalla en osaa käyttäytyä lainkaan sillä tavalla kuin mahdollisesti ikäiseni odotettaisi käyttäytyvän. Toki olen lapsenmielinen muutenkin, mutta tämän bändin musiikki vie innostuksen aivan toisiin sfääreihin. Paljon kertoo jo sekin, että Anttilan nimmarijonossa tämän tyttösen sydän hakkasi kuin viimeistä päivää ja en osannut sanoa levyn annista mitään sen merkittävämpää parinkaan päivän jälkeen.

Nyt viimein haluan tallentaa oman arvioni levystä kappaleittain jonnekin. Ehkä joku tämän täältä vielä löytää ja mahdollisesti saa jotain irtikin *hymy*

Taikatalvi

Kaunis intro albumille. Aluksi en meinannut päästä oikein tähän kappaleeseen sisään sen yksinkertaisuudesta huolimatta ja se putosi vain sarjaan "ihan kiva nätti biisi". Siitäkin huolimatta, että aivan ensimmäisellä kuuntelukerralla totesin jo vain tämän perusteella Nightwishin olevan tutummilla poluilla DPP:hen verrattuna. Sittemmin luettuani sanat ja sisäistettyäni albumin paremmin myös tämä biisi tuotti kylmiä väreitä selkäpiissäni. Tällä hetkellä rakastan sitä eikä enää häiritse sekään, että kappale on hyvin joululaulumainen. Pienenä heikkoutena voisi toki mainita sen, että tämä on nimenomaan intro eikä sitä voi kuunnella kuuntelematta seuraavaa biisiä. Niin hyvin ne sointuvat yhteen. Voi toki siis myös keskustella onko se heikkous ensinkään.

Storytime

"Bombastic Abba Metal". Pitäkää vain outona, mutta minusta tämä on yksi Nightwishin parhaista biiseistä. Esimerkiksi joku 10-minuuttinen Ghost Love Scorekin kalpenee rajusti tämän rinnalla. Kerrankin "sinkkubiisi on levyn heikoin biisi" -kaava ei toteutunut. Minua ei haittaa lainkaan se, että kappale tarttuu tajuntaan heti ensikuulemalta ja on hyvin tarttuva melodialtaan kunhan vain se on osattu tehdä hyvin. On taito tehdä kappale, joka säilyttää mielenkiinnon kuuntelukerrasta toiseen tarttuvuudestaan huolimatta. Ihastumistani tähän kappaleeseen siivittää toki myös se, että sanoitukset ovat hyvin kauniit ja sopivat äärimmäisen hyvin musiikkiin. Kappaleessa kiteytyy toivon tunne ja jokainen kerta tätä kuunnellessa tuntuu kuin lähtisi lentoon.

Ghost River

Tämä on ollut eräs suosikeistani albumilla heti parista ensimmäisestä kuuntelusta lähtien. Anette laulaa (jälleen kerran) kauniisti, lapsikuoro sopii saumattomasti yhteen musiikin kanssa ja sanoitukset ovat taattua NW-laatua. Huolimatta siitä, että biisi on suosikkejani, olisi mielestäni orkesterin voinut jättää ainakin kertosäkeestä ja sitä edeltävästä osuudesta pois. Nyt orkesteri ei tunnu tuovan lisäarvoa musiikille ja varsinkin ensimmäisillä kuuntelukerroilla nämä kohdat tuntuivat hivenen tukkoisilta. Hyvin koskettava biisi pienestä soundin vajavaisuudesta huolimatta.

Slow, Love, Slow

Täytyy tähän väliin mainita, että yhtäkään oikeasti heikkoa raitaa ei albumilta löydy ja tykkään kovasti jokaisesta kappaleesta. Joten jos tätä joku lukee, lukekaa mielipiteeni albumista se mielessä, en jaksa sitä joka kappaleen kohdalla mainita. Anyways, Slow, Love, Slow ei kuitenkaan ihan suosikkieni joukkoon yllä. Rakastan Anetten laulua eikä esimerkiksi lyriikoissakaan ole moittimista, mutta siitä huolimatta moni muu kappale menee sen ohi. En pistä pahakseni, jos kappale livenä tulee, mutta sen pois jääminen setistä ei haittaisi niin paljon kuin monen muun levyn kappaleen. Tosin kuultuani tämän biisin erittäin hyvälaatuisilla vahvistin-kaiutin -tsydeemillä voin sanoa, että jos kappale livenä tulee vastaavalla laadulla, se voi mahdollisesti olla keikan kohokohtia edellä sanomistani asioista huolimatta.

I Want My Tears Back

Tämä oli jollain tapaa vaikea biisi aluksi. Tykkäilin kovasti biisin irkkuvaikutteista ja varsinkin soolokohdista, joissa varsinkin Troy pääsee loistamaan pilleineen ja tämän biisin sanoihin kiinnitin ensimmäisenä huomiota, mutta silti kappale tuntui jäävän musiikillisella tasolla etäiseksi. Sittemmin tämä onkin noussut albumin terävimpään kärkeen enkä malta odottaa maaliskuun keikkoja, kun Anetten blogin perusteella tämä kappale tulee olemaan keikkasetissä. Sanoitukset sopivat omiin ajatuksiin melko hyvin ja vaikka kyynelvarastoni ovat herkistymisen puitteissa olleet tukossa jonkun aikaa, tämä onnistuu koskettamaan kerta toisensa jälkeen.

Scaretale

Mahdollisesti albumin paras biisi. Tämän biisin sanoituksiin olen tutustunut albumin kappaleista ehkä huonoiten, sillä en koe biisiä kovin henkilökohtaiseksi. Eivätköhän nekin siitä vielä kuitenkin aukea kuuntelukertojen kasvaessa edelleen. Musiikillisestihan kappale on täyttä juhlaa alusta loppuun ja onnistui kirvoittamaan melkoiset naurut ensimmäisillä kuuntelukerroilla. Sirkustirehtööriosuuden jälkeinen nostatus nostaa karvat pystyyn edelleen ja Anette tarjoaa mielettömän laulusuorituksen. Laulusuoritusta on tämän kipaleen kohdalla myös kritisoitu, koska sitä ei koeta pelottavaksi, mutta itse en ole ajatellut sen edes tarkoitetun pelottavan kuuloiseksi ja istuu kappaleen tunnelmaan kuin nenä päähän. Suutun, jos tätä ei kuulla maaliskuussa livenä.

Arabesque

Ehdottomasti levyn visuaalisin kappale ja ehkäpä Nightwishin koko historian visuaalisin kappale. Pystyn helposti kuvittelemaan itseni itämaisen tanssin pyörteisiin jonnekin tuonne itäiselle pallonpuoliskolle. Siitä huolimatta tämä on jäänyt mieleen vähän sellaiseksi välisoitoksi eikä kovin usein tule yksittäisenä biisinä kuunneltua, vain albumin osana. Todennäköisesti toimisi paremmin yksittäisenä teoksena, jos olisi ollut himpun verran pidempi. Upea tämäkin sävellys silti on.

Turn Loose the Mermaids

Biisi, jota kuunnellessa jokainen tuntuu pillittävän viimeistä päivää. Itselleni tämä ei ole sellainen hajoilubiisi, vaikka hyvin koskettava kappale onkin. En sano, ettenkö olisi herkistynyt tälle(kin) biisille, mutta ennen kaikkea kappale onnistuu rauhoittamaan kerta toisensa jälkeen. En näe ensinnäkään biisiä kovin surullisena vaan aihepiiriä lähestytään rauhallisesti asian hyväksyneenä, toki kaihoten ja muistellen. Hyvin kaunis biisi, Blackmore's Night tulee vahvasti mieleen. Tämän biisin lopussa on tämän albumin eräs toinen varsin visuaalinen pätkä, voin kuvitella nuotion palamassa ja ihmisten tanssimassa sen ympärillä mahdollisesti meren tai metsän lähellä.

Rest Calm

Tämä taisi olla heti Storytimen jälkeen seuraava biisi, johon kiinnitin huomioni. Kertosäkeen sanoitukset olivat myös tältä albumilta ensimmäiset lajiaan, mitkä iskivät. Toivon, että jonain päivänä voin itse todeta samoin:

Every little memory resting calm in me
Resting in a dream
Smiling back at me
The faces of the past keep calling me to come back home
To caress the river with awe
Within there`s every little memory resting calm with me
Resting in a dream
Smiling back at me
The faces of the past keep calling me to come back home
Rest calm and remember me

Sinänsä aluksi biisi tuntui myös hieman ristiriitaiselta, koska kertosäkeen ei odottaisi kappaleen alun perusteella olevan niin rauhallinen. Lopun nostatus on myös jotain ylimaallista enkä edes huomaa kertosäkeen toistumista moneen kertaan, mitä myös moni on kritisoinut. Muutamasta kohdasta tulee niin Century Child kuin Oncekin mieleen.

The Crow, the Owl and the Dove

Mahdollisesti vähiten kuuntelemani kappale albumilta. Vaikka teksti puhuttelee, musiikki ei puhuttele aivan niin paljon. Ehkä siis myös vähiten suosikkini tältä levyltä. Tykkään kyllä kovasti monestakin asiasta (mm. Troy ja muinais-cumbrian kieli jaksaa aina ihastuttaa) ja mukava tunnelmapala tämä on, mutta ei kyllä aivan monen muun kappaleen tasolle yllä. Toivon, että saman keikkaillan aikana ei kuulla sekä the Islanderia että tätä. The Islanderhan on eräs suosikkejani DPP:ltä, mutta jollakin tapaa kaksi samantyyppistä tunnelmointia on ehkä liikaa. Voin toki joutua vielä syömään sanani, mutta näillä mennään nyt.

The Last Ride of the Day

Ehdottomia suosikkejani jälleen kerran ja sanoitukset osuvat taas aivan nappiin. Jos jollakin sanalla pitäisi kappaletta kuvata, se olisi ehdottomasti elämänhaluinen. Vahva luotto on siihen, että tämä ainakin tullaan kuulemaan livenä ja olen jo voinut kuvitella itseni monta kertaa heilumaan tämän tahtiin keikalle. Biisin jälkeen tulee melko hengästynyt olo, tuntuu juuri siltä kuin olisi juuri käynyt läpi huvipuistoajelun esimerkiksi vuoristoradassa. Upea biisi.

Song of Myself

Varmaan vaikeimmin avautuva biisi tältä albumilta. Alusta asti olen tykännyt biisin loppurunosta ja se olikin ensimmäinen asia, joka albumilta sai kyynelhanat auki. Sen sijaan kappaleen varsinainen musiikkiosuus oli pitkän aikaa pieni pettymys odotuksiini nähden. Pikku hiljaa pääsin kuitenkin biisiin - ja erityisesti tekstiin - sisälle ja Piano Black -osuus on nykyään jo vähän liiankin kaunis. Hieman tulee paikoitellen mieleen Beauty of the Beast, ainakin juuri tuosta osuudesta. Nykyään pidän myös tätä kappaletta eräänä albumin kohokohdista ja vaikka moni on kanssani eri mieltä, lopun runo-osuutta ei vaan voi skipata tai kuuntelukokemus jää vajaaksi. Upeaa tekstiä, upeaa. Upea teos.

Imaginaerum

Albumin lopetusbiisi, joka ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen tuntui hivenen turhalta lisäykseltä, mutta nykyään ymmärrän senkin olemassaolon. Pistää albumin kokoon kauniilla tavalla ja voin jo kuvitella itseni katsomaan leffan lopputekstejä tämän pyöriessä taustalla.

----

There. Täytyy sanoa vielä, että näin reilun kuukauden albumia kuunnelleena on ollut vaikea palailla kuuntelemaan vanhaa materiaalia. Kaikki vanha tuntuu tällä hetkellä kuluneelta ja tuntuu, ettei bändi mitenkään voi enää tehdä parempaa levyä. Vaikka Century Childilla tulee aina olemaan mielessäni erityinen merkitys, Imaginaerumista on löytynyt sille kovan luokan haastaja ja vähän luulen, että jonain päivänä miellän Imaginaerumin lempparikseni NW-levyistä. Palailen varmasti vielä jokin päivä maan pinnalle tästä tunnetilasta ja vanha materiaali tulee taas maistumaan, mutta eipä tässä voi muuta kuin kiittää koko bändiä tästä teoksesta. Keikkoja odotellessa. Siitä on kovin pitkä aika, kun olen odottanut keikalla nimenomaan uusia biisejä enkä haikaillut vanhan materiaalin perään.

See You in Hell.

Enpä taas sitten mennyt aikaisin nukkumaan vaan ajauduin kuuntelemaan Sentencediä. Vaikka en olekaan bändiä kuunnellut kuin pari vuotta ja näin ollen missannut bändin olemassaolon, tunnen toisinaan outoa kaipausta ja ikävää bändiä kohtaan. Outoa tuntea ikävää, kun ei ole nähnyt yhtään keikkaa ja alkanut kuunnellakin muutama vuosi bändin hautaamisen jälkeen. Oman osansa tuo varmasti se seikka, että Sentencedillä on omassa elämässäni - niin kuin niin monella muullakin - ollut erityinen paikkansa.

Uskomattoman tunnepitoista materiaalia ja vaikka bändi on täysin erilainen verrattuna Nightwishiin, molemmat ovat onnistuneet kaivamaan minusta esiin sellaista tunnevuoristorataa, ettei ole todellista. Molempien kohdalla on toisinaan miltei mahdoton kuunnella heidän musiikkiaan, koska tunnereaktiot ovat sen verran voimakkaita, ettei niitä pysty kohtaamaan. Osaan vielä kaiken lisäksi imeä itseeni vahvoja tunnetiloja ja vaikka en voisi samaistua jonkun biisin tunnetilaan juuri sillä hetkellä, saatan silti saada kaiun vastaavasta olotilasta. And sometimes it's just too much to bear. On myös melkein yhtä paha jumittua kuuntelemaan Sentencediä keskellä yötä kuin Nightwishia - siitä ei nimittäin ihan heti loppua tule.

Jos Nightwishia parempaa kauneuden ja kaipuun luojaa ei ole, sen paikan Sentenced täyttää yhtä hyvin toivottomuuden, surun ja melankolian tunnelmallaan. Toki materiaalista löytyy biisejä monenlaisiin tunnetiloihin, mutta erityisen synkkäähän bändi sanoituksiltaan oli ja oikeastaan vain The Cold White Light -levyllä näkyy kajastaa hieman valoa tunnelin päässä ajoittain. Kuten jo aiemmin tuli todettua: joskus on vain ryömittävä mullan alla suu täynnä likaa. Sentenced on ollut näiden tunnelmien purkajana korvaamaton apu. Tässä vielä Senareilta kaksi toisinaan hyvinkin hajottavista biiseistä, joista jälkimmäisestä kaikki tänäkin iltana lähti, No One There ja End of the Road. Molemmat ovat olleet minulle hyvin tärkeitä biisejä ja ovat tietysti edelleen, erityisesti sanoitukset ovat iskeneet pahasti hermoon erityisesti menneisyydessä.

Uutta musiikkia.

Nyt kun tässä on ollut vähän kaikenlaista vilskettä ja tekemistä, on bloginkin pito pienellä jäähyllä. Nyt alkaa taas pikkuhiljaa helpottaa, joten tässäpä seuraavaksi jotain, mihin hetken mielijohteesta päätin tutustua eräs yö tehtyäni ison kasan kurssitehtäviä pois alta ja odottaessani aamun saapumista Nightwish-lippujen muodossa.

Homman nimi on MyGrain -niminen bändi ja biisi nimeltään Dust Devils and Cosmic Storm. Kyseenomainen bändi tai kappale eivät kumpikaan ole ainakaan vielä lunastanut paikkaansa maailmaa järisyttävien asioiden joukosta, mutta tarttuvuutta, kekseliäisyyttä, iskevyyttä ja aggressiivisuutta löytyy sen verran, että melkoisen lupaavalta kuulostaa. Tulevaisuus näyttää kuinka korkealle bändisuosikeissani tämä bändi kipuaa, mutta eiköhän ainakin uusin albumi tule hankittua hyllyyn jossain vaiheessa. Toivottavasti vain ei käy niin kuin Gojiran tapauksessa on käynyt eli kuuntelen muutamaan otteeseen kappaleita ja totean että kuulostaa pirun hyvältä, mutta lähempi tutustuminen katkeaa aina siihen, ettei ole oikeanlainen fiilis sille musiikille. Kyseiseen bändiin kun on tosiaan pitänyt tutustua kunnolla jo varmaan vuoden verran.

Varsinaiseen aiheeseen palatakseni: MyGrain on tällaista kai melodiseksi death metalliksi luokiteltavaa, paikoin varsin hengästyttävällä tahdilla etenevää musiikkia. Tuohon melodiseen death metalliin nähden on varsin outoa, etten ole jo aiemmin tutustunut bändiin, kun tuntuu olevan kaiken lisäksi melkoisessa nosteessakin. Tämä selittyy kenties sillä, että bändin nimi on jostain syystä ollut rekisteröityneenä aivoihini industrial metalin edustajana. En ole siis mikään suuri industrial metal -fani (vaikka esim. PAINia mielelläni välillä kuuntelen) ja industrial metal -nimike ei yleensä saa kiinnostumaan tarpeeksi tutustuakseni bändeihin. Onhan tässäkin mukana jonkinlaista konesoundia, mutta lähinnä mausteena. Sattumalta siis törmäsin netissä seikkailtuani tähän nimeen taas uudestaan ja olipa nyt sitten pakko testata. Onneksi testasin!

Huh, takkuaa nyt ajatus ja kirjoitus sillä tavalla, että parempi hipsiä nukkumaan. Pahoittelen siis kovasti, jos teksti on tällä kertaa vaikeaselkoista - niin sinunkin tekstisi olisi, jos olisit juuri kirjoittanut viisi sivua tekstiä tietokoneella kurssitehtäviä. Lisäksi sellainen huomio tähän loppuun, että huolimatta viime aikojen metallipainotteisuudesta the Lista ei koostu pelkistä metalliviisuista. En koe esimerkiksi itseäni hevariksi tai edes varsinaisesti metallin kuuntelijaksi, vaikka viime vuosina nimenomaan sieltä puolelta on löytynyt parhaat bändit. Kuuntelen paljon muutakin ja jos vain rahaa olisi hieman enemmän, näkyisi se myös levyhyllyni koostumuksessa. Mutta älköön kukaan huolehtiko (jos tätä sattuu seuraamaan), monipuolistumista tulossa vielä. Käytän vain usein näiden biisien valinnassa random number -nettipalvelinta hyödyksi, sillä lista on melko pitkä ja aina fiilis ei kerro mitä haluaisi seuraavaksi esitellä.

Ja nyt tämä selitysloota sulkenee ainakin yön ajaksi, nauttikaa hyvästä musiikista ja - toisin kuin minä - nukkukaa hyvin!

Ei ole sellaista pimeää, jota minun hento käteni ei torjuisi.

Ultra Bra - Minä suojelen sinua kaikelta

Tällä biisillä on minulle aivan erityinen arvo ja siihen liittyy eräs arvokkaimmista muistoistani. En edes muista vuotta enää, mutta 2000-luvun alkupuoliskoa se kuitenkin oli. Olin pienenä tyttönä kova pelkäämään ties minkälaisia asioita ja eräs ilta menikin sitten kovin pelokkaissa merkeissä, nyt jo tosi typerältä tuntuvan asian takia. Juttelin sitten isäni kanssa asiasta pitkään nukkumaan mennessäni ja kun isäni sitten lähti huoneestani, sanoi hän: "Ultra Bran sanoin: Minä suojelen sinua kaikelta". Tuon hetken jälkeen biisiä on ollut ajoittain jopa vaikea kuunnella ja siihen on piirtynyt ikuinen muistojälki. Eikä sille mitään vaan voi, on tuo biisi muutenkin vaan niin upea niin sanoiltaan kuin sävellykseltäänkin. Valitettavasti tube ei tarjonnut kuin vaan live-version, mutta ehkäpä se kelpaa.

Olen hiihtänyt jään yli Seurasaareen
olen ajanut hiomavaunulla sumuisena aamuna
Olen seissyt laiturilla kolme
ja nähnyt Kölnin tuomiokirkon 

Olen kahlannut rantaveteen
soutanut soutuveneellä sumuisena aamuna
Olen seissyt laiturilla hiljaa
ja kuullut äänet kaukaisten laivojen 

Olen eksynyt Latviassa
kävellyt kaupungin reunan yli
Luulin katoavani
mutta pääsin kuitenkin takaisin 

Ensin vieraiden ihmisten juhliin
ja lopulta kaupunkiin
Jossa minut tunnetaan kahviloissa 

Minä suojelen sinua kaikelta
mitä ikinä keksitkin pelätä
Ei ole sellaista pimeää
jota minun hento käteni ei torjuisi 

Minä suojelen sinua kaikelta
mitä ikinä keksitkin pelätä
Ei ole sellaista pimeää
jota minun hento käteni ei torjuisi 

Olen eksynyt Latviassa
kävellyt kaupungin reunan yli
Luulin katoavani
mutta pääsin kuitenkin takaisin 

Ensin vieraiden ihmisten juhliin
ja lopulta kaupunkiin
Jossa minut tunnetaan kahviloissa 

Minä suojelen sinua kaikelta
mitä ikinä keksitkin pelätä
Ei ole sellaista pimeää
jota minun hento käteni ei torjuisi

Minä suojelen sinua kaikelta
mitä ikinä keksitkin pelätä
Ei ole sellaista pimeää
jota minun hento käteni ei torjuisi

Rocking Chair Without a Dreamer.

Nightwish - Meadows of Heaven

Olen koittanut välttää liian monen biisin esittelemistä samalta bändiltä, mutta muun muassa Nightwishin kohdalla ei vain yhden biisin valikoiminen laajasta tuotannosta tee oikein bändille oikeutta. Nyt valitettavasti tulee samaa bändiä myös kaksi päivää putkeen, kun random -painike näin valitsi.

No, mutta. Meadows of Heaven. Yhdestäkään muusta biisistä ei ole sellaista kylmien väreiden määrää tullut kuin tästä biisistä. Muistan Dark Passion Play:n ilmestymisen aikoihin biisin ensi kertaa avautuessa itkeneeni hillittömästi kävellessäni kotiin päin, vain ja ainoastaan biisin tuottamien säväreiden takia. En tiedä nostaisinko kuitenkaan tätä bändin biisiä jalustalle bändin PARHAANA ikinä, sillä on monia aivan yhtä tärkeitä biisejä, mutta eri tavalla. Ehkä ei pitäisikään lähteä luokittelemaan sen pahemmin, sanottakoon vain että Meadows of Heaven on eräs kauneimmista biiseistä mitä maailmassa tiedän.

Vuonna 2007 se oli tämä nimenomainen biisi, joka sai minut vakuuttuneeksi, että Nightwish teki oikean laulajavalinnan. En ole koskaan varsinaisesti rakastunut Anetteen Dark Passion Playn laulusuoritusten vuoksi (vaikka aina hänestä silläkin levyllä olen pitänyt), enemmänkin live-vedot ovat vakuuttaneet minut hänen taidoistaan. Dark Passion Play on häneltä melkein heikko suoritus, ainakin jos vertaa Dark Passion Play -kiertueen viimeisiin vetoihin. Meadows of Heaven on kuitenkin tähän mennessä kuulluista Anetten studiovedoista ehdottomasti parhain ja siinä hänen suorituksensa on kaikkea muuta kuin heikko, vaikka vertaisi uusiin vetoihin (katsokaa vaikka tämän tekstin lopusta Meadows of Heavenin Hartwall 2009 -versio).

Biisihän kertoo Tuomaksen lapsuudesta ja pystyn hänen tekstiinsä samaistumaan melkoisen hyvin, lapsuuteni oli joistakin kaveridraamoista huolimatta onnellinen. Palaisin takaisin minä päivänä tahansa, asiat tuntuivat olevan niin paljon yksinkertaisempia silloin. Tämä biisi toimii valtavana inspiraationa noihin tunnelmiin ja edelleen, näin neljä vuotta Dark Passion Playn ilmestymisen jälkeen, se jollain tavalla onnistuu sitä kuunnellessani hätkähdyttämään edelleen. Ei ole myöskään mikään ihme, että Nightwishin Jukka - suhteellisen vakaa ateisti - sanoi ennen albumin ilmestymistä, että meinasi tulla uskoon Meadows of Heavenin gospel-kuoroa kuunnellessaan. Ylimaalliseltahan tuo suoritus kuulostaa.

Tässä vielä vertailun vuoksi live-versio vuoden 2009 lopulta (ainoa biisi jossa Anetten kehittyminen laulajana näkyy vain pienissä vivahde-eroissa):



I close my eyes
The lantern dies
The scent of awakening
Wildhoney and dew

Childhood games
Woods and lakes
Streams of silver
Toys of olden days

Meadows of heaven

The flowers of wonder
And the hidden treasures
In the meadow of life
My acre of heaven
A 5-year-old winterheart
In a place called home
Sailing the waves of past

Meadows of heaven

Rocking chair without a dreamer
A wooden swing without laughter
Sandbox without toy soldiers
Yuletide without the Flight

Dreambound for life

Flowers wither, treasures stay hidden
Until I see the 1st star of fall

I fall asleep
And see it all:
Mother's care
And color of the kites

Meadows of heaven

Everything a Wish For the Night.

Nightwish - Dead Boy's Poem

Tämä on minusta aina ollut yksi Nightwishin parhaista biiseistä, vaikka Wishmaster ei kokonaisuutena aivan suosikiksi ylläkään. Vaikka nykyisin Holopainen on (mitä ilmeisimmin) onnellisempi kuin esimerkiksi tämän biisin kirjoittamisen aikoihin, edelleen jos jokin biisi pitäisi valita kuvaamaan bändin musiikkia, valitsisin tämän. Huolimatta laulajanvaihdoksesta, huolimatta tyylinmuutoksesta. Kyse on aina ollut tunteiden palosta, kauneudesta ja rehellisyydestä. Kappaleessa on kyllä yhdet kauneimmista sanoituksista mitä tiedän. Täydellinen biisi. Olen höpöttänyt tästäkin biisistä melkoisen monta kertaa ja paljon uutta sanottavaa ei ole, mutta en silti voinut jättää sitä tällaiselta listalta pois. Sanottakoon vielä se seikka, että olen pitkän aikaa ajatellut tämän olevan täydellinen biisi hautajaisiini. Kevyt pohtimisen aihe, tiedän, mutta muutama säe tästä biisistä on juuri se mitä haluaisi sanoa sitten kun kaikki on lopussa. Puhukoon teksti puolestaan.

Born from silence, silence full of it
A perfect concert my best friend
So much to live for, so much to die for
If only my heart had a home

Sing what you can`t say
Forget what you can`t play
Hasten to drown into beautiful eyes
Walk within my poetry, this dying music
- My loveletter to nobody

Never sigh for better world
It`s already composed, played and told
Every thought the music I write
Everything a wish for the night

Wrote for the eclipse, wrote for the virgin
Died for the beauty the one in the garden
Created a kingdom, reached for the wisdom
Failed in becoming a god

Never sigh...

"If you read this line, remember not the hand that wrote it
Remember only the verse, songmaker`s cry, the one without tears
For I`ve given this its strength and it has become my only strength.
Comforting home, mother`s lap, chance for immortality
Where being wanted became a thrill I never knew
The sweet piano writing down my life"

"Teach me passion for I fear it`s gone
Show me love, hold the lorn
So much more I wanted to give to the ones who love me
I`m sorry
Time will tell (this bitter farewell)
I live no more to shame nor me nor you

And you... I wish I didn`t feel for you anymore..."

A lonely soul... An ocean soul...

Joskus on vaan ryömittävä mullan alla, suu täynnä likaa.

Indica - Pahinta tänään

Indican 10-vuotispäivän kunniaksi on pieni pakko esitellä tänä päivänä eräs heidän biisinsä (ja videonsa). Pahinta tänään on minusta eräs Indican upeimmista biiseistä, jo ihan sen vuoksi kuinka paljon se eroaa muista biiseistä. Toki Valoissa -levyltä esimerkiksi Elä on myös melko rock-vaikutteista, mutta Pahinta tänään onnistuu myös olemaan ehkä se kaikkein synkin Indica-biisi ainakin oman tulkintani mukaan. Lisäksi tämä biisi on pelastanut monelta hakkaan päätäni seinään -päivältä eikä parempaa livebiisiä vaan oikeasti ole. Kovin tärkeäksi biisi on itselleni muodostunut, vaikka ehkä tulkintani sen teksteistä on painotukseltaan vaihtunut tämän muutaman vuoden aikana. Olen aivan varma, että biisin kuvaavia tunteita on kohdannut hirveän moni jossain elämänsä vaiheessa, edes ohimenevästi jossain asiassa.

Huuhtele vaan
Minä olen pesunkestävä
En voi auttaa
Tietenkin saat maalata sun taivaat
liittää lampaita laumaasi

Joskus on vaan ryömittävä mullan alla suu täynnä likaa
Jokainen saa nähdä sateenkaaren kaikki päädyt pimeimmät taivaat

Rinnalleni en tarvi joukkoasi
Mä pysyn jaloillani, kun kaitsen murheitani

Sillä pahinta tänään on valkea valo
joka silmiini lyö, eikä varjoja varo
Sillä pahinta tänään on valkea valo
Mene pois, mene pois, mene pois
Pilaat pimeyteni

Kiillota vaan
Puhtaimmallekin lopulta maa värin antaa
Armoa jaat
Antaisit mielummin mun syntini kantaa

P.S. On myös eräs parhaimmista musiikkivideoista mitä olen koskaan nähnyt. Se on paljon sanottu minulta, sillä yleisesti en yleensä vaikutu musiikkivideoista. Harvoin osuu kohdalle oikeasti hyvän ja omaleimaisen idean sisältävää videota. Melko yksinkertaisista aineksistahan tämänkin biisin video on koottu, mutta tässä tapauksessa nimenomaan se tekee videosta niin upean. Biisin tunnelma ja teksti osuu niin hyvin yksiin videon kanssa, että videon ilmestyessä sitä tuli tuijoteltua monta kertaa putkeen. Lisäksi video on sopivalla tavalla häiriintynyt ja siitä voi vetää monenlaisia tulkintoja ja mikäs sen parempaa. Mustavalkoinen värimaailma vielä kruunaa sen kaiken.

Unbearable the beauty - Insomnium: One For Sorrow

Huhheijjaa, nyt täytyy tehdä ensimmäinen poikkeus blogini päälinjasta.

Insomnium on tutustumisesta lähtien kuulunut lempibändieni kastiin, vaikka sillä ei aivan niin henkilökohtaista arvoa ole ollut kuin monella muulla lempparilla. Esimerkiksi lyriikoihin tutustuminen on jäänyt vähän puolitiehen, koska pelkkä musiikki on potkinut päähän niin voimakkaasti. Hieman sääli tosin, tiedän että osa Insomniumin vahvuudesta on ollut myös kauniissa lyriikoissa ja projektina on ollut jo pitkään tutustua paremmin myös sanoituspuoleen. Ehkä viimein kuitenkin pääsen aloittamaan projektini viimein, koska tämä bändin on tehnyt Vuoden Levyn. Uskallan olettaa, että Nightwishin uusin tulee horjuttamaan tasapainoani vielä enemmän, mutta koska en osaa asettaa ko. bändiä samalle viivalle muiden kanssa vaan se on enemmänkin osa toista universumia, miellän mieluummin Insomniumin uutukaisen Vuoden Levyksi ja Nightwishin levyn johonkin aivan omaan luokkaansa.

Etukäteen odotin Ghost Brigaden uusimman (Until Fear No Longer Defines Us) nousevan tämän levyvuoden kirkkaimmaksi tähdeksi ja Insomniumilta uutta levyä enemmän jatkumona heidän upeiden levyjensä sarjaan. Nyt asiat sitten kääntyivätkin niin, että Ghost Brigaden levy on upea, mutta ei aivan edellisen levyn tasolle yltänyt ja Insomnium puolestaan pääsi One For Sorrow -levyllään yhden ison harppauksen eteenpäin. Viimeksi olen vastaavalla tavalla jäänyt sanattomaksi Ghost Brigaden Isolation Songsin kohdalla. Mikä kaihon tunne, mitkä melodiat, mikä kauneus!

Viime päivien aikana juuri mikään muu ei ole soittimessani pyörinyt kuin tämä kyseenomainen albumi. Olen välillä joutunut pakottamaan itseni vieroittumaan levystä, etten saa yliannostusta, jolloin en levyä pystyisi kuuntelemaan ollenkaan, koska se olisi silloin liian lähellä. Bändi on saanut palasensa loksahtamaan sillä tavalla, että tästä tulee alkamaan todennäköisesti aivan uudenlainen Insomnium -kausi. Edellinen albumi, Across the Dark, tuntuu tällä hetkellä johdattelulta varsinaiseen aiheeseen, siihen tyyliin mikä tällä levyllä vallitsee. Insomnium on löytänyt sielunsa.

Erityisen paljon pidän siitä, että musiikkiin on onnistuttu ujuttamaan paljon yksityiskohtia, jollaisia pomppii silmille (tai oikeammin korville) uusia jokaisen kuuntelukerran myötä. Vaikka edelliset albumit ovat olleet mielestäni kerta kaikkiaan loistavia ja monimuotoisia, tällaisia pieniä yksityiskohtia niillä on ollut vähemmän. Rakastan myös sitä faktaa, että yhtä bändin tavaramerkkiä, kuiskailuja, ei ole unohdettu tyylin kehittyessä. Mahdollisesti niitä on hieman vähemmän kuin joskus aiemmin, mutta ovat siellä edelleen läsnä persoonallisuutta lisäämässä.

Ensimmäisen kerran olen myös huomannut kyyneleiden kihoavan silmiini materiaalin kauneuden edessä. Aiemminkin on Insomniumin kohdalla välillä ollut vaikeaa kohdata melodioiden kauneutta, mutta tällä levyllä muutamissa kohdissa se asetetaan aivan uudelle tasolle. Kuunnelkaapa esimerkiksi Only One Who Waits, Unsung tai vaikkapa albumin nimibiisi One For Sorrow. Pari kappaletta on vielä työstämisen alla pituutensa vuoksi (Song of the Blackest Bird, Lay the Ghost For Rest), mutta kokemuksesta tiedän, että sitkeällä kuuntelulla nekin siitä avautuvat. Mietin viime postauksessani, voiko musiikki enää siitä parantua ja olen saanut vastauksen - KYLLÄ VOI. Jos koko levystä ei löydä muuta kritisoitavaa kuin että puhtaat laulut on edelleen miksattu turhan alas, kertoo se jotain hyvin oleellista.

Tällaisten ylisanojen jälkeen on paras hieman liennyttää ilmapiiriä sanomalla, että vain aika voi näyttää onko tämä kestävää. Todennäköisesti olen vielä vuosienkin päästä sitä mieltä, että tämä levy on upea, mutta sitä en voi sanoa kuinka henkilökohtaiseksi side tähän albumiin/bändiin loppujen lopuksi muotoutuu. Moni albumi on kaapannut osan sielustani mukaansa, mutta vuosien päästä musiikki ei ole enää tuntunut niin tärkeältä kuin jossain aiemmassa hetkessä. Esimerkiksi Sonata Arctica on sellainen tapaus, että arvostan edelleen heidän levyjään ja satunnaisesti kuuntelenkin, mutta millään heidän musiikillaan ei sellainen arvo enää ole kuin esimerkiksi vuonna 2007 vielä oli. Ikisuosikit ovat sitten aivan asia erikseen, mutta tämäkin arvostelun (köh, ylisanojen, köh) tynkä on tämän hetken tuotosta.

Viimeiseksi mutta ei vähäisemmäksi: KIITOS INSOMNIUM <3 Nyt jaksaa taas paremmin odottaa ensi kuun loppuun... tiedätte kyllä mitä.

Tämän päivän kunniaksi.

Insomnium - The Lay of the Autumn

Insomniumilta tulee julki tänä päivänä uusi albumi One For Sorrow, mikä suorastaan pakottaa laittamaan tämän päivän biisiesittelyyn yhden Insomniumin biisin the Listalta. The Lay of the Autumn on aivan ehdottomia lempibiisejäni ko. bändiltä, paljon paremmaksi ei musiikki tästä voi muuttua. Erityisesti kohdasta 7.35 alkava melodianpätkä ja koko biisin loppu on täyttä timanttia korville. Monta kertaa on kylmät väreet kulkeneet selkäpiissä tämän biisin aikana ja joskus kadulla kävellessäni on miltei mahdoton ollut hillitä itseään, ettei ala heilumaan biisin tahtiin julkisesti. Saattaisihan se toki olla näky, moshata keskellä katua, mutta taidan jättää sen homman jollekin toiselle. En malta odottaa, että pääsen hakemaan oman kappaleeni albumista tänään, edellinen levy Across the Dark - jolta tämäkin biisi löytyy - oli jo niin melkoisen täydellinen tuotos.

Nuo kadut kaupungin hiljaisen.

Ghost Brigade - 22:22 Nihil

Tiedän, olen höpöttänyt tästä bändistä aivan liikaa ja maininnut asian aivan liian monessa yhteydessä, mutta muutama biisi on esiteltävä tässäkin yhteydessä. Esittelemistäni Ghost Brigaden biiseistä jokainen on heidän toiselta albumiltaan, Isolation Songsilta. Ei ole kyse siitä, ettenkö tykkäisi kovasti myös muista bändin levyistä, mutta tällainen Mestariteos harvemmin osuu kohdalle ja ko. levyllä on mielettömästi itselle henkilökohtaista arvoa. Ghost Brigaden albumeista ehdottomasti ajattomin.

Ensimmäinen Isolation Songsilta tähän listaukseen nappaamani biisi on 22:22 Nihil. Loppujen lopuksi en ole mikään intohimoinen instrumentaalien ystävä, joten instrumentaalin sattuessa kohdalle siltä tulee usein vaadittua jopa enemmän kuin muunlaisilta biiseiltä. Toisin sanoen instrumentaalin täytyy oikeasti räjäyttää tajunta, että jaksan sitä kuunnella. Tämä Ghost Brigaden biisi onkin ihan kärkikastia instrumentaalibiisien joukossa. Loppujen lopuksi biisi ei edes koostu kovin monimutkaisista aineksista, mutta biisin luoma tunnelma on ihan omaa luokkaansa. Minulle tämä biisi avaa silmieni eteen hyvin tarkan kuvan hiljaisesta ja autiosta kaupungista valoineen viileällä ja tuulisella syysilmalla. On aivan uskomatonta, kuinka tarkasti pystyn sijoittamaan biisin sille sopivaan ympäristöön. Biisistä kuultaa myös sanoinkuvaamaton kaiho, kaiho kylmimmillään.

Where Is My Shangri-la?

Electric Light Orchestra - Shangri-la

Electric Light Orchestra - tuttavallisemmin ELO - tuo 1970-luvulla hyvinkin suosittu yhtye, tuli löydettyä oikeastaan ihan vahingossa. Ostin kirpparilta hetken mielijohteesta erään soundtrackin (josta joskus myöhemmin lisää, samaan bändiin liittyen), joka ei loppujen lopuksi iskenyt sen kummemmin. Levyllä kuitenkin oli eräs ELOn biisi, josta sai alkunsa syvä rakkauteni tätä bändiä kohtaan ja sain taas pakottavan syyn tonkia rakkaan isäni levyhyllyä.

Olen valitettavasti sitä mieltä, että nykyajan rock-musiikista (ja osittain pop-musiikistakin) on hävinnyt soundeista se lämpöisyys, joka joskus aikoinaan oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Electric Light Orchestra ja moni muu rock/pop -yhtye teki ihan mielettömän upeaa musiikkia 1970-luvulla ja usein tulee haikailtua miksi tällaista musiikkia ei enää tehdä. Pidän kovasti nykymusiikistakin, mutta on sääli, että tietynlainen soundi on kadonnut tyystin nykymaailmasta ja kaipaan sitä aina ajoittain. Tällaisina hetkinä palaan mielelläni Kansasin ja Lynyrd Skynyrdin 1970-luvun tuotannon, Electric Light Orchestran, Status Quon ja monen muun vastaavan pariin.

ELOssa pidän erityisesti siitä miten arkipäiväisistä asioista he ovat tehneet upeita, ajattomia biisejä. Nykymaailmassakin olisi hyvä muistaa, että biisien aiheiden ei loppujen lopuksi tarvitse olla sen kummallisempia, ajattomimmat biisit syntyvät jonkin hetken fiiliksestä. Itse en koskaan ole oikein innostunut esimerkiksi sellaisista biiseistä, jotka koittavat kovasti paasata ja tehdä lausuntoa jostain asiasta. Parhaat biisit syntyvät puhtaasta tunteesta eikä sellaisesta upean biisin tehdäkseen tarvitse sortua pahoihin kliseisiin tai yksinkertaisuuksiin. Vai mitä sanotte tästä:

My Shangri-la has gone away
fading like the beatles on Hey Jude
She seemed to drift out on the rain
that came in some where softly from the blue

I'm getting out of love
Where is my Shangi-la?
I'm getting out of love
Where is my Shangi-la?

Shangri-la -biisiä (A New World Record, 1976) on usein tullutkin kuunneltua kaihoisassa mielentilassa. Vaikka sanat ovat hyvin simppelit ja yksinkertaiset, minusta laulun sanojen ei tarvitse välttämättä ollakaan aina täydellistä runoutta. Biisien sanoituksien voima lähtee musiikin ja sanoituksien yhteispelistä. Shangri-la onnistuu sitä paitsi kuvailemaan juuri tällä yhteispelillä tismalleen sen hetken fiiliksen, johon tämä sopii. Runous on sitten asia erikseen, kaikki eivät voi olla niin kuin Insomniumin pojat, musiikillisia taitureita ja runoilijoita samassa paketissa. Kaikki kunnia siis heillekin, mutta itse henkilökohtaisesti en aina vaadi sanoituksilta niin paljon. Kunhan sanoituksiin on panostettu ja niillä on oikeasti haluttu sanoa jotain eivätkä ne ole "I love you why, don't you love me back, I'm so sad" -huttua. Myönnettäköön, että ei ELOnkaan kaikki sanoitukset mitään kärkikastia ole, mutta ne biisit sitten tuovat jo musiikillisesti niin hyvän ja huolettoman mielen, ettei sitä sitten enää ehdi enää edes miettiä. Siinä onkin tämän bändin vahvuus.

Ja KUUNNELKAA, miten upea albumin lopetus biisin viimeiset puolitoista minuuttia (alkaen 4.10 -->) ovat! Toisinaan on noussut kyllä melkoiset kylmät väreet selkäpiissä juuri sen vuoksi.

Tällaista tällä kertaa, katsotaan mihin listani bändiin ja biisiin random -painike uppoaa seuraavalla kerralla!

Uudet tuulet.

Edellisestä merkinnästä on kulunut pieni tovi, heh. En todellakaan aio jatkaa enää tuota kyselyä, liian paljon aikaa sen aloittamisesta on kulunut, että enää oikeasti kiinnostaisi. Aion myös jossain vaiheessa poistaa ainakin sen osuuden tästä blogista, koska käännän nyt uuden sivun enkä halua luoda uutta blogiakaan. Anyways, erään ystäväni kyseltyä blogistani muutamaan otteeseen, tuli vierailtua pitkästä aikaa omassa profiilissa ja pian jo sainkin idean mihin suuntaan haluan blogia jatkossa kehittää.

Tästä lähtien blogini muuttuu lähinnä musiikkipainotteiseksi sillä aion tästä päivästä (tai yöstä) lähtien listata jokaiseen merkintään yhden biisin, joka minusta onnistuu sanomaan jotain oleellista esimerkiksi elämästä tai ansaitsee muuten vain jostain erityisestä syystä tulla erikseen esitellyksi. Olen näet musiikin suhteen vähän sellainen, että usein ihastun jonkun bändin x biisiin y, mutta itse bändi ei sitten välttämättä kolahdakaan sen kummallisemmin. Tällaisia listoja minun on paljon helpompi tehdä kuin esimerkiksi listata maata järisyttäviä albumeja.

En kuitenkaan halua rajata blogia vain tähän aihepiiriin lopullisesti. Väliin saatan lisäillä edelleen merkintöjä muusta elämästä tai musiikista muulta kantilta, mutta pääidea on nyt tämä ainakin toistaiseksi.

Ai niin, biisit eivät sitten ole missään paremmuusjärjestyksessä. Toisena huomionarvoisena seikkana sanottakoon, että jätän listauksen ulkopuolelle joitakin minuun syvästi vaikuttavia biisejä. Toisin sanoen tämä ei ole sellainen listaus, että listaisin kaikki lempibiisini. Jotta tämä pysyisi mielenkiintoisena myös lukijakunnalle (kyllä se siitä vielä kasvaa....), ei ole luvassa kymmentä biisiä erinäisiltä yhtyeiltä erikseen. Täytyy myös olla tunne, että minulla on jotain uutta sanottavaa jostakin biisistä, että se tiensä tänne löytää. Tämä on nyt pieni otos musiikkimaustani.

Slaying the Dreamer.

Tein äärimmäisen suuren virheen ja erehdyin lukemaan tiettyjen nimeltämainitsemattomien juorusivustojen kommenttiosastoja ja keskustelupalstoja. On vaikea sanoin kuvailla miltä nämä kommentit sisimmässäni tuntuivat. Yleensä välttelen näitä sivustoja ihan oman mielenterveyteni vuoksi, mutta aina toisinaan erehdyn näille sivuille ja hetkellisesti menetän uskoni ihmisyyteen. Tai ainakin suomalaisiin.

Pahansuopia, kateutta ja vihamielisyyttä tihkuvia ja ennen kaikkea ilkeitä tekstejä ovat nämä palstat pullollaan. Vaikka netti on täynnä roskaa ja tämä on pientä verrattuna joihinkin oikeisiin sekopäihin, silti ulkomaisilla sivustoilla, jopa juorusivustoilla, ihmiset osaavat pitää kielensä paremmin kurissa ja olla kohteliaampia. Suomessa jokaisen julkaistun uutisen mukana tulee joukko "asiantuntijoita", jotka laukovat mielipiteensä faktoina ja luulevat tietävänsä julkisuuden henkilön henkilökohtaisen elämän paremmin kuin tämä itse tietää. Ihmisten arvostelu ja haukkuminen tuntuu olevan täällä jokaisen perusoikeus ja ihminen on sitä parempi mitä ilkeämmän ja purevamman solvauksen keksii. Tätä sitten pidetään hyvänä vittuiluna ja huumorina.

Ja auta armias, jos satut olemaan imagoltasi puhdas eikä sinusta ole sen suuremmin törkyä esillä ja annat itsestäsi julkisuudelle aidon ja sydämellisen kuvan itsestäsi. Jos törkyä ei löydy, sitä aletaan keksimään. On kerta kaikkiaan mahdoton uskoa, että joku voisi olla aidosti juuri niin mukava kuin miltä vaikuttaa. On kuin joidenkin ihmisten virta elämään syntyisi toisten parjaamisesta. Näiden "keskustelijoiden" sanailu on parhaillaan kuin seuraisi julkista lynkkausta. Kuin olisi raahattu ihminen keskelle aukiota rangaistavaksi ja jokainen saisi tehdä tälle uhrille mikä vain parhaimmalta tuntuisi.

Ehkä olen taas vain aivan liian herkkä ihminen, kun otan tällaiset usein provosoivatkin puheenvuorot itseeni, mutta minusta tietynlainen kunnioitus ihmisiä kohtaan pitäisi aina olla. Lisäksi minusta provosoinnissa ei ole mitään hauskaa tai kivaa tai edes älykästä ja ottaa päähän myös se, että sitä tulisi sietää ja ymmärtää ellei sitten halua antaa itsestään tosikon kuvaa.

Huh. Onneksi tajusin irrottautua tuosta kauheasta solvausten viidakosta ja iskin vähän Nightwishia korviin. Muutama kierros The Poet and the Pendulumia ja Slaying the Dreameria auttoi kummasti, sai laskeutumaan noilta aggression porteilta ja ahdistuksen laantumaan.

En halua ikinä, ikinä, päätyä noin kyyniseksi kuin nuo noilla keskustelupalstoilla viihtyvät ihmiset.

----------------------------

You bastards tainted my tool
Raped my words, played me a fool
Gather your precious glitter and leave me be!
The Great Ones are all dead
And I'm tired, too

I, truly, hate, you, all!

Nightwish - Slaying the Dreamer

Arriving Somewhere But Not Here.

Löydän asiat jatkuvasti aivan väärään aikaan.

Viimeisimpänä esimerkkinä bändi nimeltä Porcupine Tree. Olen kuunnellut jo yli kaksi vuotta bändin Fear of a Blank Planet -albumia ja ollut varsin ihastuksissa kuulemastani. Keikoille en yhtä festarikeikkaa lukuunottamatta ole eksynyt, koska yhden albumin kuuntelu ei ole tuntunut siihen riittävältä.

Herää tietenkin kysymys miksi en sitten ole tutustunut bändiin lähemmin, vaikka Fear of a Blank Planet iski niin kovaa kuin iski ja olen aivan rakastunut Steven Wilsonin (Porcupine Treen nokkamiehen) ja Aviv Geffenin projekti-bändiin Blackfield. Vastauksena en voi antaa muuta kuin laiskuuteni tutustua hieman monimutkaiseen (tai välillä ylipäänsä) musiikkiin. Ajatus siihen syventymisestä tuntuu usein varsin väsyttävältä, koska tähän uuteen tutustuminen vie niin paljon aikaa ja on niin monta bändiä, johon haluaisin tutustua tarkemmin. Tarvitsen siihen tutustumiseen kunnon puuskan.

Ilokseni olen tosin viime aikoina huomannut, että myös monimutkaisempi musiikki avautuu helpommin korvissani ja esimerkiksi Devin Townsendin Synchestra kuulosti varsin hyvältä jo heti ensikuuntelulla. Sen kautta ajauduin kuuntelemaan pitkästä aikaa Porcupine Treeta ja tein Löydön. Löytö kulkee myös nimellä Deadwing, joka on Porcupine Treen kolmanneksi uusin, vuonna 2005 julkaistu studioalbumi. Tästä päästäänkin siihen minkä takia havaitsin jälleen kerran löytäväni asiat aina väärään aikaan.

Deadwing on aivan mielettömän upea albumi. Kauniit, melkoisen kaihoisan melankoliset melodiat, sähkökitaran käyttö oikeassa suhteessa ja Steven Wilsonin ääni saavat kyllä ainakin minut napattua mukaansa täydellisesti. Se mikä tässä sitten ottaa päähän, on se että jälleen kerran löydän bändin juuri silloin, kun he ovat olleet parikin kertaa Suomessa keikalla tässä välissä eikä siitä ole mitenkään kovin kauan. Osasin jälleen kerran löytää bändin juuri silloin, kun he eivät aivan heti tänne päin ole suuntaamassa. Lisäksi millaisia kokemuksia olisinkaan voinut saada näiden vuosien varrella, jos toimisin hieman eri tavalla.

Ja puhumattakaan siitä, että kuinka paljon minulla taas on otettavana kiinni materiaalia näinkin pitkän uran tehneeltä bändiltä!

Positiivisesti ajateltuna kuitenkin onni, että albumin ylipäänsä löysin. Siinä kaikki tällä kertaa. Steven Wilson on nero. Ei mulla muuta. *painuu kuuntelemaan lisää*

----------------------



All my designs, simplified
And all of my plans, compromised
All of my dreams, sacrificed

Ever had the feeling you've been here before?
Drinking down the poison the way you were taught
Every thought from here on in your life begins
And all you knew was wrong?

Porcupine Tree - Arriving Somewhere But Not Here

Uusi vuosi, uudet kujeet.

Vuosi 2010 jäi taa viettämällä iltaa parin hyvän ystävän ja ystävän poikaystävän seurassa. Vaikka ei sitten lopulta päästykään varsinaisen juhlinnan makuun, en kyllä missään nimessä olisi toivonut olevani missään muualla. Paljon tuli naurettua ja koska seura nyt vaan oli sanalla sanoen parasta, olen iltaan todellakin tyytyväinen. Myös keikalla tuli pyörähdettyä Pakkahuoneella Amorphiksen ja Ensiferumin merkeissä ja vaikka molempien tuotantoon tutustuminen on vielä vähän hakusessa, hyvä mieli sieltäkin jäi.

Vuosi 2009 oli eräs elämäni vaikeimmista vuosista ja sen loputtua toivoin vuodesta 2010 reilusti parempaa. Vaikka ei mennytkään vuosi ollut täyttä juhlaa alusta loppuun, olen kuitenkin ollut paljon onnellisempi kuin pariin vuoteen olen ollut. Sitä paitsi vastoinkäymisiä tulee aina vastaan, täydellistä vuotta ei olisi ollut syytäkään odottaa. Tärkeintä on se, että kokonaisuudessaan vuoden saldo kääntyy plussan puolelle. Mutta, toivottavasti 2011 tulee olemaan jopa parempi kuin 2010 oli! :)

Parasta menneessä vuodessa oli:

- ystävät, nyt viimeistään tiedän keitä he ovat. Kiitos heille, toivottavasti myös itse tietävät keitä ovat <3
- päättömät keikkareissut
- korkealentoiset suunnitelmat
- muutto omilleen
- itsetuntemuksen lisääntyminen
- uudet tuttavuudet
- oma henkinen kasvu
- tunteiden palaaminen koko laajuudessaan niin hyvässä kuin pahassakin :D

Typerät asiat:

- ikävät sattumukset läheisille
- peruuntuneet jutut
- turhat kiistat ja välikohtaukset
- tunnesekamelska, koska etsin vielä keinoa tulla toimeen kaikkien tunteideni kanssa
- ikävänpuuskat, olkoon kuinka sitten hyvää ikävää, kaipausta

--------------------------



Electric Light Orchestra - Mr. Blue Sky

Sun is shinin' in the sky,
There ain't a cloud in sight
It's stopped rainin'
Everybody's in a play
And don't you know
It's a beautiful new day.

Runnin' down the avenue,(Pant, Pant, Pant)
See how the sun shines brightly
In the city on the streets
Where once was pity,
Mr. Blue Sky is living here today.

(Chorus:)
Mr. Blue Sky, please tell us why,
You had to hide away
For so long where did we go wrong.

Hey there Mr. Blue
We're so pleased to be with you
Look around see what you do,
Everybody smiles at you.

Hey you with the pretty face,
Welcome to the human race
A celebration Mr. Blue Sky's
Up there waitin' and today
Is the day we've waited for

(Chorus)

Mr. Blue you did it right,
But soon comes Mr. Night,
Creepin' over, now his
Hand is on your shoulder,
Never mind I'll remember you this way.

(Chorus)