sunnuntai 9. lokakuuta 2011
Where Is My Shangri-la?
Electric Light Orchestra - Shangri-la
Electric Light Orchestra - tuttavallisemmin ELO - tuo 1970-luvulla hyvinkin suosittu yhtye, tuli löydettyä oikeastaan ihan vahingossa. Ostin kirpparilta hetken mielijohteesta erään soundtrackin (josta joskus myöhemmin lisää, samaan bändiin liittyen), joka ei loppujen lopuksi iskenyt sen kummemmin. Levyllä kuitenkin oli eräs ELOn biisi, josta sai alkunsa syvä rakkauteni tätä bändiä kohtaan ja sain taas pakottavan syyn tonkia rakkaan isäni levyhyllyä.
Olen valitettavasti sitä mieltä, että nykyajan rock-musiikista (ja osittain pop-musiikistakin) on hävinnyt soundeista se lämpöisyys, joka joskus aikoinaan oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Electric Light Orchestra ja moni muu rock/pop -yhtye teki ihan mielettömän upeaa musiikkia 1970-luvulla ja usein tulee haikailtua miksi tällaista musiikkia ei enää tehdä. Pidän kovasti nykymusiikistakin, mutta on sääli, että tietynlainen soundi on kadonnut tyystin nykymaailmasta ja kaipaan sitä aina ajoittain. Tällaisina hetkinä palaan mielelläni Kansasin ja Lynyrd Skynyrdin 1970-luvun tuotannon, Electric Light Orchestran, Status Quon ja monen muun vastaavan pariin.
ELOssa pidän erityisesti siitä miten arkipäiväisistä asioista he ovat tehneet upeita, ajattomia biisejä. Nykymaailmassakin olisi hyvä muistaa, että biisien aiheiden ei loppujen lopuksi tarvitse olla sen kummallisempia, ajattomimmat biisit syntyvät jonkin hetken fiiliksestä. Itse en koskaan ole oikein innostunut esimerkiksi sellaisista biiseistä, jotka koittavat kovasti paasata ja tehdä lausuntoa jostain asiasta. Parhaat biisit syntyvät puhtaasta tunteesta eikä sellaisesta upean biisin tehdäkseen tarvitse sortua pahoihin kliseisiin tai yksinkertaisuuksiin. Vai mitä sanotte tästä:
My Shangri-la has gone away
fading like the beatles on Hey Jude
She seemed to drift out on the rain
that came in some where softly from the blue
I'm getting out of love
Where is my Shangi-la?
I'm getting out of love
Where is my Shangi-la?
Shangri-la -biisiä (A New World Record, 1976) on usein tullutkin kuunneltua kaihoisassa mielentilassa. Vaikka sanat ovat hyvin simppelit ja yksinkertaiset, minusta laulun sanojen ei tarvitse välttämättä ollakaan aina täydellistä runoutta. Biisien sanoituksien voima lähtee musiikin ja sanoituksien yhteispelistä. Shangri-la onnistuu sitä paitsi kuvailemaan juuri tällä yhteispelillä tismalleen sen hetken fiiliksen, johon tämä sopii. Runous on sitten asia erikseen, kaikki eivät voi olla niin kuin Insomniumin pojat, musiikillisia taitureita ja runoilijoita samassa paketissa. Kaikki kunnia siis heillekin, mutta itse henkilökohtaisesti en aina vaadi sanoituksilta niin paljon. Kunhan sanoituksiin on panostettu ja niillä on oikeasti haluttu sanoa jotain eivätkä ne ole "I love you why, don't you love me back, I'm so sad" -huttua. Myönnettäköön, että ei ELOnkaan kaikki sanoitukset mitään kärkikastia ole, mutta ne biisit sitten tuovat jo musiikillisesti niin hyvän ja huolettoman mielen, ettei sitä sitten enää ehdi enää edes miettiä. Siinä onkin tämän bändin vahvuus.
Ja KUUNNELKAA, miten upea albumin lopetus biisin viimeiset puolitoista minuuttia (alkaen 4.10 -->) ovat! Toisinaan on noussut kyllä melkoiset kylmät väreet selkäpiissä juuri sen vuoksi.
Tällaista tällä kertaa, katsotaan mihin listani bändiin ja biisiin random -painike uppoaa seuraavalla kerralla!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti