Unbearable the beauty - Insomnium: One For Sorrow

Huhheijjaa, nyt täytyy tehdä ensimmäinen poikkeus blogini päälinjasta.

Insomnium on tutustumisesta lähtien kuulunut lempibändieni kastiin, vaikka sillä ei aivan niin henkilökohtaista arvoa ole ollut kuin monella muulla lempparilla. Esimerkiksi lyriikoihin tutustuminen on jäänyt vähän puolitiehen, koska pelkkä musiikki on potkinut päähän niin voimakkaasti. Hieman sääli tosin, tiedän että osa Insomniumin vahvuudesta on ollut myös kauniissa lyriikoissa ja projektina on ollut jo pitkään tutustua paremmin myös sanoituspuoleen. Ehkä viimein kuitenkin pääsen aloittamaan projektini viimein, koska tämä bändin on tehnyt Vuoden Levyn. Uskallan olettaa, että Nightwishin uusin tulee horjuttamaan tasapainoani vielä enemmän, mutta koska en osaa asettaa ko. bändiä samalle viivalle muiden kanssa vaan se on enemmänkin osa toista universumia, miellän mieluummin Insomniumin uutukaisen Vuoden Levyksi ja Nightwishin levyn johonkin aivan omaan luokkaansa.

Etukäteen odotin Ghost Brigaden uusimman (Until Fear No Longer Defines Us) nousevan tämän levyvuoden kirkkaimmaksi tähdeksi ja Insomniumilta uutta levyä enemmän jatkumona heidän upeiden levyjensä sarjaan. Nyt asiat sitten kääntyivätkin niin, että Ghost Brigaden levy on upea, mutta ei aivan edellisen levyn tasolle yltänyt ja Insomnium puolestaan pääsi One For Sorrow -levyllään yhden ison harppauksen eteenpäin. Viimeksi olen vastaavalla tavalla jäänyt sanattomaksi Ghost Brigaden Isolation Songsin kohdalla. Mikä kaihon tunne, mitkä melodiat, mikä kauneus!

Viime päivien aikana juuri mikään muu ei ole soittimessani pyörinyt kuin tämä kyseenomainen albumi. Olen välillä joutunut pakottamaan itseni vieroittumaan levystä, etten saa yliannostusta, jolloin en levyä pystyisi kuuntelemaan ollenkaan, koska se olisi silloin liian lähellä. Bändi on saanut palasensa loksahtamaan sillä tavalla, että tästä tulee alkamaan todennäköisesti aivan uudenlainen Insomnium -kausi. Edellinen albumi, Across the Dark, tuntuu tällä hetkellä johdattelulta varsinaiseen aiheeseen, siihen tyyliin mikä tällä levyllä vallitsee. Insomnium on löytänyt sielunsa.

Erityisen paljon pidän siitä, että musiikkiin on onnistuttu ujuttamaan paljon yksityiskohtia, jollaisia pomppii silmille (tai oikeammin korville) uusia jokaisen kuuntelukerran myötä. Vaikka edelliset albumit ovat olleet mielestäni kerta kaikkiaan loistavia ja monimuotoisia, tällaisia pieniä yksityiskohtia niillä on ollut vähemmän. Rakastan myös sitä faktaa, että yhtä bändin tavaramerkkiä, kuiskailuja, ei ole unohdettu tyylin kehittyessä. Mahdollisesti niitä on hieman vähemmän kuin joskus aiemmin, mutta ovat siellä edelleen läsnä persoonallisuutta lisäämässä.

Ensimmäisen kerran olen myös huomannut kyyneleiden kihoavan silmiini materiaalin kauneuden edessä. Aiemminkin on Insomniumin kohdalla välillä ollut vaikeaa kohdata melodioiden kauneutta, mutta tällä levyllä muutamissa kohdissa se asetetaan aivan uudelle tasolle. Kuunnelkaapa esimerkiksi Only One Who Waits, Unsung tai vaikkapa albumin nimibiisi One For Sorrow. Pari kappaletta on vielä työstämisen alla pituutensa vuoksi (Song of the Blackest Bird, Lay the Ghost For Rest), mutta kokemuksesta tiedän, että sitkeällä kuuntelulla nekin siitä avautuvat. Mietin viime postauksessani, voiko musiikki enää siitä parantua ja olen saanut vastauksen - KYLLÄ VOI. Jos koko levystä ei löydä muuta kritisoitavaa kuin että puhtaat laulut on edelleen miksattu turhan alas, kertoo se jotain hyvin oleellista.

Tällaisten ylisanojen jälkeen on paras hieman liennyttää ilmapiiriä sanomalla, että vain aika voi näyttää onko tämä kestävää. Todennäköisesti olen vielä vuosienkin päästä sitä mieltä, että tämä levy on upea, mutta sitä en voi sanoa kuinka henkilökohtaiseksi side tähän albumiin/bändiin loppujen lopuksi muotoutuu. Moni albumi on kaapannut osan sielustani mukaansa, mutta vuosien päästä musiikki ei ole enää tuntunut niin tärkeältä kuin jossain aiemmassa hetkessä. Esimerkiksi Sonata Arctica on sellainen tapaus, että arvostan edelleen heidän levyjään ja satunnaisesti kuuntelenkin, mutta millään heidän musiikillaan ei sellainen arvo enää ole kuin esimerkiksi vuonna 2007 vielä oli. Ikisuosikit ovat sitten aivan asia erikseen, mutta tämäkin arvostelun (köh, ylisanojen, köh) tynkä on tämän hetken tuotosta.

Viimeiseksi mutta ei vähäisemmäksi: KIITOS INSOMNIUM <3 Nyt jaksaa taas paremmin odottaa ensi kuun loppuun... tiedätte kyllä mitä.