Viisi tärkeää albumia.

Teenpä nyt tällaisen tähän väliin. Eli viisi albumia, jotka ovat tavalla tai toisella vaikuttaneet elämääni.

Nightwish - Century Child

Löysin Nightwishin vuonna 2004, kesällä. Tai oikeammin sanottuna se löysi minut. Kävin nimittäin joskus lapsena vaiheen, jolloin kaikki heviin vähänkin viittaava tuntui pelottavalta ja ihan vain tästä periaatteesta totesin Nightwishinkin olevan paskaa. Taisin olla kuullut ehkä kaksi biisiä bändiltä siinä vaiheessa ja itse asiassa tykännytkin toisesta, mutta eihän sellaista voinut myöntää. Siksipä meni ihan siihen vuoteen 2004, että bändistä loppujen lopuksi aloin tykkäämään. Isäni osti Oncen itselleen ja Nemon kautta innostukseni sitten lähti.

Once tosin oli vasta alkusoittoa, seuraavana tutustumisvuorossa oli Century Child ja siitä lähtien olenkin ollut aivan myyty. Levy toimi porttina muihin levyihin tutustumiseen ja siltä tieltä ei olekaan ollut sitten paluuta enää. Myös Oncesta olen löytänyt sittemmin uusia tasoja, vaikka edelleen pidän sitä Nightwishin uran ehkäpä aivan heikoimpana tuotoksena. (Siis Nightwish-mittapuulla, ei se oikeasti ole heikko levy) Century Child edustaa minulle täydellistä levyä. Kaikki biisit soundaavat saumattomasti yhteen, sanoitukset ovat aivan upeita ja levyn kansitaidekin on ihan täysosuma.

Century Childiin on tullut vuodatettua itseä niin paljon, etten edes osaa kuvailla sitä ymmärrettävästi. Levy tuli nimittäin löydettyä sellaiseen aikaan, että en tiedä olisinko vielä tässä ilman tätä levyä. Pääsin yli eräästä vaikeasta elämänvaiheesta muun muassa tämän levyn avulla. Sittemmin levyä on tullut kuunneltua kaikenlaisissa mielentiloissa eikä rauhoittavampaa levyä vaan löydy maan päältä. Eikä levy ole vieläkään kulunut loppuun, päinvastoin, vieläkin tulee päiviä, jolloin tuntuu kuin kuuntelisi biisejä ensimmäistä kertaa. Nightwish on minulle Se tärkein bändi, Century Child on minulle Se tärkein levy. Vaikea on sanoin kuvailla sitä tunnetta mitä esimerkiksi Bless the Child, Dead to the World, Ever Dream ja The Beauty of the Beast minussa herättävät.

Indica - Kadonnut puutarha

Indicalta voisin liittää tähän toisenkin albumin, heidän debyyttinsä Ikuisen virran, mutta päätin laittaa tähän vain yhden albumin per bändi. Haluan tehdä tämän mahdollisille lukijoille vähän mielenkiintoisemmaksi, tylsää olisi jos koko postaus käsittelisi vain Nightwishin ja Indican levyjä.

Indica tuli löydettyä jo ennen Nightwishia, vaikkakin samana vuonna. Tykästyin Nemoon samana kesänä kuin Indicalta Scarlettiin, mutta Nightwishiin tutustuminen viivästyi ihan sen vuoden loppuun ja Indican levyn ostin jo kesällä. Anyways, 2005 ostin Indican toisen levyn, mutta sitten se jäi pölyttymään hyllyyn aina vuoteen 2007 asti. Silloin Nightwish ilmoitti Indican lämppäävän heitä Skandinaavian kiertueellaan. Tästä innostuin sitten kuuntelemaan Tuulisetkin tienoot kunnolla läpi ja lopulta Jyväskylän Paviljongin Nightwishin lämppärikeikka sai ostamaan heidän silloisen uusimman levynsä, Kadonneen puutarhan. Siltäkään tieltä ei ole sittemmin ollut paluuta, nimimerkillä 12 Indican keikkaa takana.

Kadonnut puutarha on myös yksi niistä levyistä, joka on auttanut vaikean elämäntilanteen läpi. Ei ehkä aivan siinä luokassa kuin tuo edellä mainitsemani Century Child, mutta kevät 2008 oli monella tavalla vaikeaa aikaa itselle. Kadonnut puutarha tuli kuin taivaan lahjana siihen tilanteeseen, kun tunsi olevansa totaalisesti hukassa itsensä kanssa ja siitä alkoi vieläkin käynnissä oleva itseni etsiminen. Tuntui kuin koko levy olisi tehty minun elämääni ajatellen, kuin moni biisi olisi kertonut itsestäni. Ajattelin silloin monta kertaa, että olin kadonnut Kadonneeseen puutarhaan.

Tämäkään levy ei ole menettänyt hohtoaan vielä, vaikka mitään lopullista levyn kestävyydestä ei uskalla sanoa, kun vasta pari vuotta tuo on soittimessa pyörinyt. Luulen kuitenkin, että matkassa se tulee pysymään tulevaisuudessakin. Ehkä en enää aivan pysty kaikkeen samastumaan sanoituksissa sillä volyymilla mitä silloin joskus, mutta yhtä kaikki olen yhä aivan ihastunut levyn sanoituspuoleen. Arvostan Jonsua sanoittajana tosi paljon, siksikin on ollut vähän raskasta seurata tuota kielenvaihdosoperaatiota mikä nyt on käynnissä. Onneksi ainakin tällä hetkellä näyttää siltä, että suomenkielistäkin materiaalia vielä tulee.

Tältä levyltä kovimmin iskevät Ikävänkantaja, Noita, Mykkä, Unten laiva ja Helmet.

Avril Lavigne - Under My Skin

Joo, Avril Lavigne. Ehkä tämä valinta yllättää joitakuita, mutta kyllä se eräässä vaiheessa teinivuosiani oli aivan mahdottoman tärkeä. Toisinaan vielä nykyäänkin ajaudun Avrilin kahta ensimmäistä levyä kuuntelemaan nostalgiamielessä ja jos ne angstiset sanoitukset unohdetaan, kyllä aivan toimivia biisejä Avrilille on rustailtu tuolloin. Jos sanoitukset olisivat erilaiset, ehkäpä vieläkin voisin kuunnella artistia aivan vakavissani.

Musiikillisessa mielessä neitosen debyytti on ehkäpä parempi, mutta tällä toisella levyllä oli elämääni suurempi merkitys kuin debyytillä, vaikka sitäkin kuuntelin miltei yhtä lailla kuin tätä. Tämän levyn ilmestyminen osui juuri pahimpaan teiniangstivuoteeni ja siksipä sen merkitys oli kovin suuri. Näistä syistä nykyään on valittava oikea hetki tämän kuuntelemiseen, koska usein tiettyjen kappaleiden kuuntelu tietää ikäviä flashbackeja vuosien takaisiin ajatuksiin ja esimerkiksi surullisessa mielentilassa nämä flashbackit tuntuvat lähinnä ahdistavilta. Erityisesti levyn aloitusbiisi Take Me Away vie vahvasti takaisin menneisyyteen.

Sentenced - The Cold White Light

Vähän uudempi tuttavuus tähän väliin. Sentenced iski kunnolla viime syksynä, kun fiilis oli jostakin syystä kovinkin synkkä, synkempi kuin syksyllä yleensä. Tai tiedän aika hyvin syyt siihen, mutta en lähde niitä tässä sen tarkemmin erittelemään. Past is past. Joka tapauksessa tämä albumi sopi niihin fiiliksiin kuin nenä päähän ja koko bändi tuli löydettyä juuri sopivaan hetkeen. Kaveri linkitteli muutaman biisin youtubesta ja sitä sitten tuli hankittua lopulta kaikki Laihialan aikaiset albumit lyhyen ajan sisällä hyllyyn.

Tästä voivatkin kaikki päätellä, etten koskaan nähnyt bändiä livenä ja harmittaa vietävästi. Varsinkin kun katselee bändin Buried Alive -dvd:tä bändin hautajaiskeikalta, tulee outo ikävä bändiä. Outo, koska minusta tuntuu oudolta ikävöidä bändiä, joka on ollut kuopattuna jo monta vuotta ennen kuin itse bändin musiikin löysin enkä ole mitenkään elänyt bändin vaiheita läpi omassa elämässäni. Eipä voi muuta syytä löytyä kuin se, että materiaali vaan nyt on sen verran vaikuttavaa.

The Cold White Light on Downin ohella mielestäni Sentencedin paras albumi ja sekin on lähes täydellinen albumi. Blood and Tearsia lukuunottamatta kun levy on ihan täyttä timanttia alusta loppuun. Onneksi Sentencediltä löytyy materiaalia monenlaiseen mielentilaan eikä siksi ole sieltä synkimmistä tunnoista noustua tullut sellaista oloa, että ei voisi enää samastua bändin materiaaliin. Lisäksi ehkä enemmänkin näkee monen kappaleen nyt eri valossa. Silti ehkä tulee bändiä kuunneltua enemmän negatiivisemmassa mielentilassa kuin muuten. Tosin näin syksyllä bändi toimii todella hyvin varsinkin vanhemman materiaalin osalta ihan muutenkin vain.

Tältä biisiltä nostaisin biiseistä esiin erityisesti Cross My Heart and Hope to Die, Neverlasting, Aika multaa muistot (Everything Is Nothing) ja No One There

Keane - Everybody's Changing

Keane on toiminut sellaisena rakkausangstibändinä, tai ainakin tämä levy. En ole aivan sisäistänyt bändin uusinta tuotantoa ja bändin toinenkin levy oli vain puoliksi sitä mihin Keanessa alun perin ihastuin. Tämän levyn pianot ovat jotain maailman kauneinta ikinä ja Tom Chaplinin äänen kanssa toimii vaan niin mahtavasti. Sääli, että bändi hylkäsi tämän linjan. Toki on hyvä, että bändi kehittyy, mutta omalta kantiltani ajatellen olisin kuunnellut mielelläni vähän lisää samankaltaista.

Anyways, niin, se rakkausangsti. Sanoituksethan tosiaan ovat tällä albumilla aikamoista rakkausjollotusta, mutta mikään ei ole toiminut paremmin pahassa miksimullaeiooketäänbyääh -kohtauksessa kuin tällainen melankolinen kaunis rakkausjollotus. Tom Chaplinin äänen kanssa, se vaan on ihan parasta. Toisaalta tää toimii myös ihan vaan fiilistelymusiikkina. Oon aina jotenkin tykännyt kiinnittyä kauniisiin asioihin ja tässä yhdistyy sekä kauniit melodiat että piano, joka minusta on soittimena eräs hienoimmista ikinä, joten en yhtään ihmettele miksi tähän tuli aikoinaan tartuttua. Tää on myös itse asiassa yksi vuoden 2004 löydöistä Nightwishin ja Indican ohella, se oli hyvä vuosi. Tosin tän bändin kohdalla se ei johtanut kovin pitkälle valitettavasti.

Tältä levyltä erityisesti Somewhere Only We Know, Bend and Break, We Might as Well Be Strangers, This Is the Last Time, Everybody's Changing ja Bedshaped ovat mainitsemisen arvoisia.

---------------------------------------------------

Tässähän oli vasta murto-osa kaikista tärkeistä levyistä (esimerkiksi Sonata Arcticalla oli aikoinaan todella suuri merkitys elämässäni), mutta ehkäpä teen toisen osan näistä tärkeistä levyistä joku toinen kerta. Yritin nyt tässä postauksessa tuoda esille eri elämänvaiheissani ja eri tavoin vaikuttaneita levyjä, tämäkin postaus näyttäisi varsin erilaiselta, jos olisin ajatellut sen kannalta mitkä levyt minusta ovat kaiken kaikkiaan parhaita. Eli esimerkiksi Avril Lavigne ei enää oikeastaan vaikuta elämässäni kuin satunnaisten nostalgiatrippien muodossa.

Tässä vielä loppuun sanoja viimeisimmältä suurelta bändi-ihastukseltani, ihan vain koska (synkeän) kaunista:

Surrounded by leaders
We are the dregs of life
Do not panic, leave no trace
Pretend to not care
Do you ever dream about making a difference
Do you ever dream about making a difference

I have waited all my life
For someone to get me out of here
I never knew the view from the edge
Of the world would look like this

Ghost Brigade - Into the Black Light