Päivän ajatus.

Vaikka en saa itse itsestäni irti mitään, se ei estä jakamasta filosofisia ajatuksia muiden suunnalta. Sain viimein luettua Zahirin loppuun, ei aivan niin vaikuttava kuin Veronica päättää kuolla ja Alkemisti olivat, mutta hyvin vaikuttava yhtä kaikki. Eli tässä Zahirista eräs monista minua puhuttelevista kohdista:

"Esther kysyy, miksi ihmiset ovat onnettomia.
"Syy on yksinkertainen', vanhus vastaa. "He ovat henkilöhistoriansa vankeja. Kaikki luulevat, että elämän tarkoituksena on noudattaa suunnitelmaa. Kukaan ei mieti, onko suunnitelma oma vai jonkun muun laatima. He keräävät toisten ihmisten kokemuksia, muistoja, asioita ja ideoita enemmän kuin jaksavat kantaa. Ja niin he unohtavat omat unelmansa."
Esther toteaa monen ihmisen sanovan hänelle: "Olet onnekas, koska tiedät mitä haluat elämältä. Minä sen sijaan en tiedä mitä haluaisin tehdä."
"Totta kai he tietävät", paimentolainen vastaa. "Kuinka moni tuntemistamme ihmisistä hokee: 'En ole tehnyt mitään mitä olisin halunnut, mutta tällaista elämä on.' Jos he sanovat, etteivät tehneet mitä olisivat halunneet, he siis tiesivät mitä halusivat. Todellisuus taas on pelkkä toisten kertoma tarina maailmasta ja siitä miten meidän tulisi käyttäytyä siinä. Ja kuinka moni sanoo vielä pahempaa: 'Olen tyytyväinen, koska uhraan elämäni rakastamieni ihmisten hyväksi.'
Luuletteko, että meitä rakastavat ihmiset haluavat nähdä meidän kärsivän heidän vuokseen? Onko rakkaus teidän mielestänne kärsimyksen lähde?"
"Rehellisesti sanottuna olen sitä mieltä"
"No niin asia ei saisi olla."
"

-----

Ja toinen vielä:

"Valon soturi ei unohda koskaan kiitosta.
Enkelit ovat auttaneet häntä taistelussa, taivaalliset voimat ovat asettaneet kaiken kohdalleen ja sallineet hänen käyttää kaiken taitonsa. Sen vuoksi hän polvistuu auringonlaskun aikaan ja kiittää ympärillään olevaa Suojaavaa viittaa.
Toverit sanovat: 'Kylläpä häntä onnistaa!' Mutta hän ymmärtää, että 'onni' on osata katsoa sivuilleen ja nähdä missä ystävät ovat, sillä heidän sanojensa kautta enkelit saivat äänensä kuuluviin."

----------------------

Jälkikommenttina vielä niille, jotka säikähtävät sellaisia sanoja kuin "enkelit" ja "taivaalliset voimat": Coelho ei kirjoita erityisesti minkään uskonnon näkökulmasta, vaan sekoittelee kirjoihinsa mukaan hyvin erilaisia filosofisia elementtejä. Pidän näistä, koska ne saavat pohtimaan, usein hyvin uudelta kantilta asioita.

Kirjoitusblokki.

Hei runsas lukijakuntani. (Kytkekää huumori-ilmaisin päälle... nyt.) Paha kirjoitusblokki menossa, palailen sitten aktivoimaan tän oikeasti, kun se menee ohi. Ehkäpä jo huomenna, näistähän ei ikinä tiiä meikätytön tapauksessa.

Päivän biisi

Shadow Gallery on kovin rakas bändi minulle ja eräs ihan lempibändeistäni. Ei ehkä ole tullut sanoituksiin samalla tavalla kuin muiden lempibändieni kohdalla, mutta upea bändi silti ja upeita sanoituksia. Ovat osanneet sanoa asioita kovin kauniisti ja joidenkin biisien kohdalla ihan unohtaa, että ovat osa kahta konseptialbumia. Kerrankin juutuin Christmas Day -kappaleessa kohtaan:

If you're chasing a dream to nowhere
It's enchantment that leads the way
Just believe in yourself and go there
The gift of hope on Christmas day

Okei, tästä näkyy tuon konseptialbumin vaikutus, mutta tuo chasing the dream to nowhere sai juuttumaan sen verran pahasti, että näkyy ihan tässä blogin osoitteessakin sen vaikutus. Mutta se, mikä bändistä kuitenkin tekee ennen kaikkea tärkeän, on maailman kauneimmat melodiat ja biiseihin sitoutunut tunnepitoisuus. (Kompensoivat aika tehokkaasti sitä, etten voi samastua sanoituksiin samalla tavalla kuin monen muun bändin sanoituksiin.)

Eipä paljon kauniimmaksi voi musiikki muuttua. Vaikka Nightwish on minulle Se tärkein bändi, Shadow gallery ei melodisesti jää paljon taakse Yötoiveen ulosannista. Siis ihan käsittämättömän kaunista paikoittain. Viimeinen niitti kaikkeen on bändin edesmennyt laulaja, Mike Baker. Ei paljon tunnepitoisemmin olisi voinut laulaa. Paikoittain laulanut niin kauniisti, että tämä tyttö ei meinaa kestää. Ei sillä, ettäkö jotenkin kestäisin noita melodioita muutenkaan, mutta Mike Bakerin poismeno on ihan mahdottoman suuri tragedia. Koska itse olen ollut suuntautunut eniten tuohon laulupuoleen, vielä erityisemmin tulee tarkkailtua laulajia ja arvostettua. Ja kuinka arvostankaan Mikea. Rest in peace, you will be remembered. (Itse asiassa nyt kulunut kaksi vuotta ja yksi päivä kuolemastaan, jotenkin outoa että juuri nyt ajauduin taas muistelemaan häntä)

Kyllä rakkainta on tämä Bakerin aikainen Shadow Gallery, vaikkakin uusimmaltakin levyltä löytyy Haunted, joka on ihan suosikkibiisejäni bändiltä. Tämä nyt tähän linkittämäni biisi on luonnollisesti Bakerin aikakaudelta, vuonna 1995 julkaistulta Carved in Stone -albumilta, Don't Ever Cry, Just Remember. Olen veivannut tämän biisin eilisen ja tämän illan aikana varmaan sen 20 kertaa läpi.

Viisi tärkeää albumia.

Teenpä nyt tällaisen tähän väliin. Eli viisi albumia, jotka ovat tavalla tai toisella vaikuttaneet elämääni.

Nightwish - Century Child

Löysin Nightwishin vuonna 2004, kesällä. Tai oikeammin sanottuna se löysi minut. Kävin nimittäin joskus lapsena vaiheen, jolloin kaikki heviin vähänkin viittaava tuntui pelottavalta ja ihan vain tästä periaatteesta totesin Nightwishinkin olevan paskaa. Taisin olla kuullut ehkä kaksi biisiä bändiltä siinä vaiheessa ja itse asiassa tykännytkin toisesta, mutta eihän sellaista voinut myöntää. Siksipä meni ihan siihen vuoteen 2004, että bändistä loppujen lopuksi aloin tykkäämään. Isäni osti Oncen itselleen ja Nemon kautta innostukseni sitten lähti.

Once tosin oli vasta alkusoittoa, seuraavana tutustumisvuorossa oli Century Child ja siitä lähtien olenkin ollut aivan myyty. Levy toimi porttina muihin levyihin tutustumiseen ja siltä tieltä ei olekaan ollut sitten paluuta enää. Myös Oncesta olen löytänyt sittemmin uusia tasoja, vaikka edelleen pidän sitä Nightwishin uran ehkäpä aivan heikoimpana tuotoksena. (Siis Nightwish-mittapuulla, ei se oikeasti ole heikko levy) Century Child edustaa minulle täydellistä levyä. Kaikki biisit soundaavat saumattomasti yhteen, sanoitukset ovat aivan upeita ja levyn kansitaidekin on ihan täysosuma.

Century Childiin on tullut vuodatettua itseä niin paljon, etten edes osaa kuvailla sitä ymmärrettävästi. Levy tuli nimittäin löydettyä sellaiseen aikaan, että en tiedä olisinko vielä tässä ilman tätä levyä. Pääsin yli eräästä vaikeasta elämänvaiheesta muun muassa tämän levyn avulla. Sittemmin levyä on tullut kuunneltua kaikenlaisissa mielentiloissa eikä rauhoittavampaa levyä vaan löydy maan päältä. Eikä levy ole vieläkään kulunut loppuun, päinvastoin, vieläkin tulee päiviä, jolloin tuntuu kuin kuuntelisi biisejä ensimmäistä kertaa. Nightwish on minulle Se tärkein bändi, Century Child on minulle Se tärkein levy. Vaikea on sanoin kuvailla sitä tunnetta mitä esimerkiksi Bless the Child, Dead to the World, Ever Dream ja The Beauty of the Beast minussa herättävät.

Indica - Kadonnut puutarha

Indicalta voisin liittää tähän toisenkin albumin, heidän debyyttinsä Ikuisen virran, mutta päätin laittaa tähän vain yhden albumin per bändi. Haluan tehdä tämän mahdollisille lukijoille vähän mielenkiintoisemmaksi, tylsää olisi jos koko postaus käsittelisi vain Nightwishin ja Indican levyjä.

Indica tuli löydettyä jo ennen Nightwishia, vaikkakin samana vuonna. Tykästyin Nemoon samana kesänä kuin Indicalta Scarlettiin, mutta Nightwishiin tutustuminen viivästyi ihan sen vuoden loppuun ja Indican levyn ostin jo kesällä. Anyways, 2005 ostin Indican toisen levyn, mutta sitten se jäi pölyttymään hyllyyn aina vuoteen 2007 asti. Silloin Nightwish ilmoitti Indican lämppäävän heitä Skandinaavian kiertueellaan. Tästä innostuin sitten kuuntelemaan Tuulisetkin tienoot kunnolla läpi ja lopulta Jyväskylän Paviljongin Nightwishin lämppärikeikka sai ostamaan heidän silloisen uusimman levynsä, Kadonneen puutarhan. Siltäkään tieltä ei ole sittemmin ollut paluuta, nimimerkillä 12 Indican keikkaa takana.

Kadonnut puutarha on myös yksi niistä levyistä, joka on auttanut vaikean elämäntilanteen läpi. Ei ehkä aivan siinä luokassa kuin tuo edellä mainitsemani Century Child, mutta kevät 2008 oli monella tavalla vaikeaa aikaa itselle. Kadonnut puutarha tuli kuin taivaan lahjana siihen tilanteeseen, kun tunsi olevansa totaalisesti hukassa itsensä kanssa ja siitä alkoi vieläkin käynnissä oleva itseni etsiminen. Tuntui kuin koko levy olisi tehty minun elämääni ajatellen, kuin moni biisi olisi kertonut itsestäni. Ajattelin silloin monta kertaa, että olin kadonnut Kadonneeseen puutarhaan.

Tämäkään levy ei ole menettänyt hohtoaan vielä, vaikka mitään lopullista levyn kestävyydestä ei uskalla sanoa, kun vasta pari vuotta tuo on soittimessa pyörinyt. Luulen kuitenkin, että matkassa se tulee pysymään tulevaisuudessakin. Ehkä en enää aivan pysty kaikkeen samastumaan sanoituksissa sillä volyymilla mitä silloin joskus, mutta yhtä kaikki olen yhä aivan ihastunut levyn sanoituspuoleen. Arvostan Jonsua sanoittajana tosi paljon, siksikin on ollut vähän raskasta seurata tuota kielenvaihdosoperaatiota mikä nyt on käynnissä. Onneksi ainakin tällä hetkellä näyttää siltä, että suomenkielistäkin materiaalia vielä tulee.

Tältä levyltä kovimmin iskevät Ikävänkantaja, Noita, Mykkä, Unten laiva ja Helmet.

Avril Lavigne - Under My Skin

Joo, Avril Lavigne. Ehkä tämä valinta yllättää joitakuita, mutta kyllä se eräässä vaiheessa teinivuosiani oli aivan mahdottoman tärkeä. Toisinaan vielä nykyäänkin ajaudun Avrilin kahta ensimmäistä levyä kuuntelemaan nostalgiamielessä ja jos ne angstiset sanoitukset unohdetaan, kyllä aivan toimivia biisejä Avrilille on rustailtu tuolloin. Jos sanoitukset olisivat erilaiset, ehkäpä vieläkin voisin kuunnella artistia aivan vakavissani.

Musiikillisessa mielessä neitosen debyytti on ehkäpä parempi, mutta tällä toisella levyllä oli elämääni suurempi merkitys kuin debyytillä, vaikka sitäkin kuuntelin miltei yhtä lailla kuin tätä. Tämän levyn ilmestyminen osui juuri pahimpaan teiniangstivuoteeni ja siksipä sen merkitys oli kovin suuri. Näistä syistä nykyään on valittava oikea hetki tämän kuuntelemiseen, koska usein tiettyjen kappaleiden kuuntelu tietää ikäviä flashbackeja vuosien takaisiin ajatuksiin ja esimerkiksi surullisessa mielentilassa nämä flashbackit tuntuvat lähinnä ahdistavilta. Erityisesti levyn aloitusbiisi Take Me Away vie vahvasti takaisin menneisyyteen.

Sentenced - The Cold White Light

Vähän uudempi tuttavuus tähän väliin. Sentenced iski kunnolla viime syksynä, kun fiilis oli jostakin syystä kovinkin synkkä, synkempi kuin syksyllä yleensä. Tai tiedän aika hyvin syyt siihen, mutta en lähde niitä tässä sen tarkemmin erittelemään. Past is past. Joka tapauksessa tämä albumi sopi niihin fiiliksiin kuin nenä päähän ja koko bändi tuli löydettyä juuri sopivaan hetkeen. Kaveri linkitteli muutaman biisin youtubesta ja sitä sitten tuli hankittua lopulta kaikki Laihialan aikaiset albumit lyhyen ajan sisällä hyllyyn.

Tästä voivatkin kaikki päätellä, etten koskaan nähnyt bändiä livenä ja harmittaa vietävästi. Varsinkin kun katselee bändin Buried Alive -dvd:tä bändin hautajaiskeikalta, tulee outo ikävä bändiä. Outo, koska minusta tuntuu oudolta ikävöidä bändiä, joka on ollut kuopattuna jo monta vuotta ennen kuin itse bändin musiikin löysin enkä ole mitenkään elänyt bändin vaiheita läpi omassa elämässäni. Eipä voi muuta syytä löytyä kuin se, että materiaali vaan nyt on sen verran vaikuttavaa.

The Cold White Light on Downin ohella mielestäni Sentencedin paras albumi ja sekin on lähes täydellinen albumi. Blood and Tearsia lukuunottamatta kun levy on ihan täyttä timanttia alusta loppuun. Onneksi Sentencediltä löytyy materiaalia monenlaiseen mielentilaan eikä siksi ole sieltä synkimmistä tunnoista noustua tullut sellaista oloa, että ei voisi enää samastua bändin materiaaliin. Lisäksi ehkä enemmänkin näkee monen kappaleen nyt eri valossa. Silti ehkä tulee bändiä kuunneltua enemmän negatiivisemmassa mielentilassa kuin muuten. Tosin näin syksyllä bändi toimii todella hyvin varsinkin vanhemman materiaalin osalta ihan muutenkin vain.

Tältä biisiltä nostaisin biiseistä esiin erityisesti Cross My Heart and Hope to Die, Neverlasting, Aika multaa muistot (Everything Is Nothing) ja No One There

Keane - Everybody's Changing

Keane on toiminut sellaisena rakkausangstibändinä, tai ainakin tämä levy. En ole aivan sisäistänyt bändin uusinta tuotantoa ja bändin toinenkin levy oli vain puoliksi sitä mihin Keanessa alun perin ihastuin. Tämän levyn pianot ovat jotain maailman kauneinta ikinä ja Tom Chaplinin äänen kanssa toimii vaan niin mahtavasti. Sääli, että bändi hylkäsi tämän linjan. Toki on hyvä, että bändi kehittyy, mutta omalta kantiltani ajatellen olisin kuunnellut mielelläni vähän lisää samankaltaista.

Anyways, niin, se rakkausangsti. Sanoituksethan tosiaan ovat tällä albumilla aikamoista rakkausjollotusta, mutta mikään ei ole toiminut paremmin pahassa miksimullaeiooketäänbyääh -kohtauksessa kuin tällainen melankolinen kaunis rakkausjollotus. Tom Chaplinin äänen kanssa, se vaan on ihan parasta. Toisaalta tää toimii myös ihan vaan fiilistelymusiikkina. Oon aina jotenkin tykännyt kiinnittyä kauniisiin asioihin ja tässä yhdistyy sekä kauniit melodiat että piano, joka minusta on soittimena eräs hienoimmista ikinä, joten en yhtään ihmettele miksi tähän tuli aikoinaan tartuttua. Tää on myös itse asiassa yksi vuoden 2004 löydöistä Nightwishin ja Indican ohella, se oli hyvä vuosi. Tosin tän bändin kohdalla se ei johtanut kovin pitkälle valitettavasti.

Tältä levyltä erityisesti Somewhere Only We Know, Bend and Break, We Might as Well Be Strangers, This Is the Last Time, Everybody's Changing ja Bedshaped ovat mainitsemisen arvoisia.

---------------------------------------------------

Tässähän oli vasta murto-osa kaikista tärkeistä levyistä (esimerkiksi Sonata Arcticalla oli aikoinaan todella suuri merkitys elämässäni), mutta ehkäpä teen toisen osan näistä tärkeistä levyistä joku toinen kerta. Yritin nyt tässä postauksessa tuoda esille eri elämänvaiheissani ja eri tavoin vaikuttaneita levyjä, tämäkin postaus näyttäisi varsin erilaiselta, jos olisin ajatellut sen kannalta mitkä levyt minusta ovat kaiken kaikkiaan parhaita. Eli esimerkiksi Avril Lavigne ei enää oikeastaan vaikuta elämässäni kuin satunnaisten nostalgiatrippien muodossa.

Tässä vielä loppuun sanoja viimeisimmältä suurelta bändi-ihastukseltani, ihan vain koska (synkeän) kaunista:

Surrounded by leaders
We are the dregs of life
Do not panic, leave no trace
Pretend to not care
Do you ever dream about making a difference
Do you ever dream about making a difference

I have waited all my life
For someone to get me out of here
I never knew the view from the edge
Of the world would look like this

Ghost Brigade - Into the Black Light

Kirkon jäsenyydestä

http://eroakirkosta.fi/static/ek-tilastot/ylea2.html

Tähän mennessä kirkosta on eronnut 23 322 ihmistä Ylen Homoillan jälkeen. On aika huima määrä ja nousee koko ajan.

Minä en yhtään yllättynyt ihmisten reaktiosta, koska monet ajattelevat kirkon kantana nimenomaan yksittäisten ihmisten kannanotot näissäkin asioissa. Minä kyllä itse tiedän, että Räsänen on vain yksi muiden joukossa.

Silti, viime päivinä olen kokenut eron kirkosta ihan varteenotettavana vaihtoehtona itsekin. On vaikea muistaa, että joukkoon mahtuu monenlaisia ihmisiä, kun tällä hetkellä erityisesti kuuluvissa ovat nämä ääripään edustajien äänet. Inhoan ihmisissä kaikista eniten ahdasmielisyyttä ja nyt se sitten läväytetään silmille pahimmalla mahdollisella tavalla. Tuntuu, että pitäisi jotenkin päästä protestoimaan, mutta en tiedä miten. En haluaisi alkaa riehua ympäriinsä netissä tai mitään, vaan jotenkin että saisin tämän pienen ihmisen mielipiteen kuuluviin. Sen tunnemäärän mikä kihisee tällä hetkellä sisimmässäni, koska se tunnemäärä on hiton suuri.

Kun toisekseen en edes tunne tätä uskontoa omakseni, en oikein tunne kuuluvani mihinkään uskontokuntaan. Minulla on oma uskoni, jota en nyt tässä ala sen pahemmin ruotimaan, mutta se ei sovi lainkaan mihinkään tiettyyn sapluunaan. Sillä perusteella voisin hyvinkin erota.

Sitten kuitenkin muistan, etten ikinä voi tulla kummiksi, jos teen päätöksen ja eroan kirkosta. Minä en näe kummiutta uskonnon kautta, lähinnä vain sellaisena yhtenä turvallisena aikuisena lapsen elämässä. Oma suhteeni omiin kummeihini ei ole enää kovin tiivis, mutta pienenä lapsena toinen kummini oli ihan yksi lempi-ihmisiäni. Haluan joskus pystyä tarjoamaan sen jollekin itsekin. On vähän surullista, ettei tätä voi tehdä kuin vain kirkon kautta.

Naimisiin meneminen on myös vähän kaksipiippuinen juttu. Olettaen, että ikinä edes päädyn naimisiin. Pelkkä maistraatin henkilökunnan jäsenen suorittama vihkiminen tuntuu aivan liian koruttomalta ja koska olen hengellinen ihminen jossain määrin, papin vihkiminen tuntuisi parhaimmalta vaihtoehdolta. Sitten se kaksipiippuisuus tuleekin siinä, että en kuitenkaan koe kristinuskoa omakseni ja se pappi edustaa nimenomaan sitä kristillistä uskoa.

Ehkä kantani tulevaisuudessa vielä muuttuu, mutta nuo kaksi asiaa minut vielä pitävät kirkon jäsenenä. Joskus en vain tiedä ovatko ne tämän pahan olon arvoista.

Onpahan tää viimeaikainen keskustelu saanut taas niin surulliseksi. Sydän sanoo, että tämä ei vaan ole oikein ja silti sitä tapahtuu.

Vesireittejä

On ollut hyvin tunnepitoiset muutama päivää. Haluan nyt pitää tästä tunnepitoisuudesta kiinni, että se ei taas katoa ja tule pahaa tunnelukkoa. Lisäksi tunnepitoisuus on purkautuessaan ihan hullun voimallinen, sen haluaa saada tasaantumaan niin, että voin taas arvostaa tunnevaihdetta paremmin. On ikävä kaikkia ja kaikkea ja tunteet on sellaisessa köntässä, etten tiiä mikä on mitäkin.

Ja itkin pitkästä aikaa julkisesti. Melkein pitäisi laittaa merkki seinään. Sitä ei nimittäin usein tapahdu. Toivottavasti tää on askel aidompaan minuun.

-----------------

Pitkien etsintöjen jälkeen
Löysin kenkäni kenkämerestä
Ulkona oli valoisaa
Ja kävelin heikoin jaloin kotiin

Jos kaupunki tulvisi
Vesireittejä pääsisi pakoon
Kaupunki tulvisi
Vesireittejä pääsisi pakoon
Vaan minä en ole kala
Vaan minä en ole kala

Ultra Bra - Vesireittejä

Kiire

Tämän naisen lokakuu tulee olemaan täynnä menoa ja vilskettä, jopa ulkomailla asti. Jo ollaankin lokakuun puolella, mutta kaikki tapahtumat ovat vasta edessä päin. Odotan samaan aikaan todella innolla kaikkea tulevaa tässä kuussa, mutta samaan aikaan myös huolettaa miten saan koulutyöni hoidettua siinä sivussa. Tuleva viikko tulee olemaan erityisen toiminnantäyteinen ja väsyttää jo valmiiksi kaikki se työ mikä pitää tehdä hauskuuden lomassa. Toisaalta juuri tuo hauskuus voi auttaa jaksamaan viikon läpi.

Monille varmasti tällainen jatkuva juokseminen paikasta toiseen on kovin luonnollista ja kalenterin voi tunkea todella täyteen kaikenlaista menoa ja meininkiä. Itse kuitenkin joudun miettimään omaa jaksamistani, vaikka suunnittelisinkin vain lomani aikataulua. Tarpeeksi pitää olla mukana päiviä, jolloin en tee mitään tai sitten vain otan muuten rauhallisesti, vaikka sitten joutuisinkin tekemään esimerkiksi koulutöitä. Olen saanut muutaman kerran myrskyvaroituksen omasta jaksamisestani ja parikin kertaa se on päättynyt jopa paniikkikohtaukseen.

Nyt en pelkää paniikkikohtauksen tuloa, koska sen tullessa on yleensä tunnepuolella mennyt kovaa syystä tai toisesta ja on ollut muuten liikaa stressiä ja menoja, ja nyt minulla on yksinkertaisesti vain paljon tapahtumia tulossa eikä niinkään liikaa miettimistä eri asioiden vuoksi. Pelkään vähän vain sitä kuinka väsynyt tulen loppujen lopuksi olemaan, viime kesänä ahdoin menoja joka viikolle enkä kerinnyt rauhoittumaan paljonkaan ja sitten iski kova väsymys joskus heinäkuun lopulla ja muistaakseni itkeskelinkin ihan tyhmille asioille väsymykseni vuoksi. Tahtoahan minulla on lähteä suunnilleen joka paikkaan, mutta nykyään on ihan pakko miettiä jo etukäteen mitä jaksan ja mitä en. Aina tämä miettiminen ei onnistu enkä kuuntele itseäni ja ihan varmasti menee vielä pitkään ennen kuin uskon nämä juuri kirjoittamani asiat omasta jaksamisestani. Nyt lokakuullekin oli niin paljon juttuja mitä halusin kokea, että tuntui ettei voi vaan jättää väliin.

Välillä ottaa jopa päähän, koska oma haluni ja voimavarani eivät kohtaa toisiaan ja joudun tekemään sen takia kompromisseja eivätkä kaikki asiat ole niin helppoja kuin voisi luulla. Myös keväällä jouduin pääsykokeisiin lukiessani miettimään tarkasti sen määrän mitä jaksoin kerran päivässä lukea. Isäni antoi ymmärtää useaan otteeseen, että luen aivan liian vähän, että voisin pärjätä kokeissa, mutta sitten lopulta kokeen hyvät tulokset onnistuivat osoittamaan hänellekin, että pääsen paljon parempaan lopputulokseen pienemmälläkin työmäärällä, jos vain osaan arvioida oman jaksamistasoni oikein. Nimittäin kun toiselta kantilta ajattelee, tein aivan yhtä paljon töitä kokeeni eteen kuin joku toinen kaksi kertaa enemmän lukenut ihminen, etenemistahtini oli vain verkkaisempi.

Toivon mukaan en kuitenkaan väsähdä tällä kertaa, olen jo varautunut menemään nukkumaan tavallista aikaisemmin ennen viikonloppua ja esimerkiksi aion pysytellä kaukana mesestä ja pitää konetta enemmän kiinni kuin tavallisesti, jotta saan tehtyä koulutyöni kaiken tämän muun touhun seassa.

---------------------

Tällä kertaa oli tarkoitus kirjoittaa vain millainen tuleva lokakuuni on, mutta kirjoittaessani aloinkin kertoa enemmän tästä kiireestä ja miten se minuun vaikuttaa. Tykkään tällaisesta tajunnanvirtakirjoittelusta, yleensä sitä kautta saankin tehtyä parempaa tekstiä kuin jos tekisin tarkan suunnitelman etukäteen siitä millainen sen tulisi olla.

Lopuksi vielä tällainen oma filosofointini, joka saattaa olla tyhmä tai liian yksinkertainen tai väärin muotoiltu ettei ajatuksestani saa kiinni, mutta:

Ollakseen varma täytyy hyväksyä varmuuden epävarmuus.

--------------------

Baby don't it drop you to your knees?
The only thing in life of worth is free
To anyone's who's heard the call
And turned and run away

Despite this nasty world I roam
Imagine going home
Ghost of a chance

Shadow Gallery - Ghost of a Chance

Keskeneräiset asiat

Minulla on nykyään paha tapa, en saa oikein saatettua mitään aloittamaani loppuun. Tai jos saan, se tapahtuu joskus kuukausien päästä urakan (tai "urakan") aloittamisesta.

Esimerkiksi kirjojen lukeminen. Kirjoja lojuu useita aloitettuina hoteissani, mutta jostain syystä aloitan aina vain uuden kirjan ja jotenkin unohdan sen jo aloitetun. Eikä kyse ole siitä, etten enää pitäisi lukemisesta. Nimittäin sitten kun saan itseni autettua sen alkukynnyksen yli, saatan helposti lukea mielenkiintoisen kirjan loppuun yhdeltä istumalta. Viime aikoina vain nämä spurtit eivät ole saaneet lukemaan kirjaa loppuun asti, vaan kirja on saattanut lojua kuukausia kesken jossain huoneen nurkassa ja sitten olen lukenut sitä sata sivua eteenpäin ja taas se on jäänyt jonnekin lojumaan.

Koulutöiden parissa viihdyn (*surprise*) vielä huonommin, tämän vuoksi niiden loppuuns saattaminen jää viime tippaan. Typerää, koska vielä enemmän inhoan kiirettä kuin sitä, että lorvailen niin paljon. Aloitan myös kaikennäköisiä hölmöjä projekteja, joista yksi on perhepiirissäni jo surullisenkuuluisa The Lord of the Rings -leikekirja, johon olen tainnut liimata kolme kuvaa ja artikkelia ja loput ovat paloina kirjan välissä näin viiden vuoden jälkeen. Olen myös suunnitellut tekeväni varmaan tuhatta eri asiaa, mutta loppujen lopuksi olen vain haudannut suunnitelmani haihatteluna. Elämäni olisi varmaan ollut piirun verran jännittävämpää, jos olisin toteuttanut edes puolet suunnitelmistani.

Viime aikoina tämä asioiden keskeneräisyys on jotenkin korostunut vielä entisestään, kun olen viimein päätynyt asumaan yksin ja päiväni saattavat helposti kulua vain kaikkeen turhaan yksinäni, vaikka voisin käyttää ajan hyödyksi. Haluaisin saada loppuun kaikki aloittamani mielenkiintoiset ja hyvät kirjat, haluaisin saada writer's blockini rikki muutenkin kuin vain ajatuksen tasolla, haluaisin saada koulutöitäni eteenpäin, haluaisin.... kaikenlaista. En vain tunnu saavuttavan asioita, koska usein ajattelemani asiat tai suunnitelmat jäävät vain sen ajatuksen tasolle. Tänäänkin suunnittelin seitsemän aikaan, että minulla on runsaasti aikaa rentoutua jonkun kirjani parissa, mutta sitten loppujen lopuksi sain luettua vain kolme tai neljä sivua. Sen sijaan olen vain ollut käytännössä tekemättä mitään ja istunut koneella viimeisen pari tuntia.

Kaipa olen vain kadottanut rauhoittumisen jalon taidon. Olla rauhallinen ja rauhoittua ovat nimittäin kaksi aivan eri käsitettä. Olen ollut läpi elämäni suht rauhallinen ihminen, mutta sisäinen rauhoittuminen on ainakin parina viime vuotena tippunut kelkasta jonnekin. Saatan olla rauhallinen, mutta en saa ajatuksiani pysähtymään eikä kärsivällisyyteni riitä mihinkään. Tietenkin tulee lyhyitä kausia, jolloin saan projektejani päätökseen, mutta yleistilanne on tämä. Tuntuu jatkuvasti kuin olisi kiire jonnekin eikä aika riittäisi niihin asioihin mitä haluaisin tehdä, että yksinkertaisesti on liian paljon asioita tehtäväksi yhtä aikaa. Ironista sitten onkin, että juuri tällä kiireen tunnulla onnistun aiheuttamaan sen, että aika ei riitä siihen mihin haluaisin sen riittävän ja lopulta päivät vain kuluvat hukkaan, vilisevät ohi.

Ehkäpä vielä jonain päivänä onnistun olemaan se ihminen, joka oikeasti koen olevani ja haluan olla ja onnistun työntämään nämä asiat romukoppaan, mutta tällä hetkellä tunnen kovasti eläväni vähän puolinaista elämää kaikista viimeaikaisista onnenpurkauksista huolimatta. Herään kunnolla eloon vain silloin, kun jotain tapahtuu konkreettisesti. Olisi tärkeää oman hyvinvointini kannalta, että saisin yksinoloon sellaisen sisäisen rauhan. Ei välttämättä seesteisyyttä, sen aika ei ole vielä, mutta sellaisen ettei olisi kiire minnekään. Että riittäisi se mitä siinä hetkessä tapahtuu, että ehdin kyllä toteuttaa kaikki haluamani asiat myöhemminkin.

Tällaista sekavaa keskiyön pohdiskelua. Tämä niin sanottu blogini on myös keskeneräisten asioiden listalla ja todennäköisesti yritän kerätä (epätoivoisesti, kenties?) tälle lukijoita vasta paljon myöhemmin, sitten kun olen saanut tätä päiviteltyä säännöllisemmin. Minusta ei ole mieltä mainostaa tätä kellekään ennen kuin olen ihan aikuisten oikeasti aktiivinen.

Anyways, nyt taidan sulkea koneen ja yrittää rauhoittua ihan oikeasti ennen nukkumaanmenoa, ettei sitten aivan tunnu siltä, että tämäkin päivä oli yhtä tyhjän kanssa. Tämä(kin) päivä on nimittäin ollut sellaista koomailua, että alta pois.

----------------------------

Aion tästä lähtien lisätä aina merkintäni loppuun jonkin siihen aikaan syystä tai toisesta vaikuttaneen tai muuten ihastuttaneen tekstinpätkän tai jonkun biisin sanoituksen, jos vain sellaista suinkin on. Poikkeuksena sellaiset tapaukset, joissa jo merkinnöissä tulee jokin tällainen esille. Tässä tämän päivän juttu:

Sull' on tapana kerrasta toiseen
Löytää valoa huomiseen
Matkaan ryhtyä niin vaivalloiseen
Vain tullakses lähtöpisteeseen

Sillä jos nyt onkin niin
Että tähtesi jo löytyi viimeinkin

Sydän paikallaan sinulla on
Sitä toivoo vaan, että saat palkinnon
Että jaksat odottaa
Sitä yhtä ja ainoaa oikeaa
Jolla myös sydän on paikallaan

Johanna Kurkela - Sydän paikallaan

Me, Myself and I

Sorruinpa sitten itsekin tekemään blogin. Monen ihmisen blogeja jo seuraankin lähes päivittäin. Tää voi olla hyvinkin kömpelöä alkuun, en ole tottunut kirjoittelemaan erikseen minnekään, livejournalinkin pito omaksi iloksi on vähän jäänyt. Siksipä en laitakaan tätä tarkoituksellisesti kenellekään näkyviin ennen kuin tiedän varmasti, että saan tätä myös jatkettua.

Aluksi aioin tehdä tavallisen mustan blogin, mutta sitten ihastuin tähän siniseen ja koska "kaikilla" on musta, päätin leikkiä että on jotenkin erikoisempaa laittaa eri väriä. It's not, I know.

Olen vähän huono kuvailemaan itseäni oikein millään sanoilla, mutta jospa sitä jotain yrittäisi sepustaa. Täällä kirjoitteleepi sellainen 20-vuotias naisenalku, jonka tulevaisuus on pahasti auki tälläkin hetkellä. Junnaan vähemmän tai enemmän paikallani elämässäni, mutta kaipa tässä on vielä aikaa löytää se oma paikkansa, reilusti. Mitään en toki enempää haluaisikaan kuin sitä, että eräänä päivänä voi sanoa ihan täsmälleen mihin kuuluu ja mitä haluaa elämältään. Ehkä tämäkin värittää sitten sitä millä tavalla tulee koettua asioita elämässään tälläkin hetkellä, mene ja tiedä.

Blogi voi kääntyä jossain vaiheessa hyvinkin musiikkipainotteiseksi, olettaen että saan tätä jatkettua alkua pidemmälle. Musiikki on nimittäin yksi hyvinkin keskeinen asia elämässäni. En varsinaisesti osaa oikein soittaa mitään instrumenttia, mutta laulaminen on hyvin lähellä sydäntäni. Muutoin musiikki-innostukseni purkautuu lähinnä päivittäisellä runsaalla musiikin kuuntelulla ja keikoilla juoksemisella. Tärkeimpiä bändejä minulle ovat ehdottomasti Nightwish ja Indica, joista jälkimmäinen innoitti tämän hauskan tai vähemmän hauskan blogi-nimen suunnittelussa. Kova yritys ernuiluun, failing. Blogin otsikko on taas lainattu Nightwishin sanoituksista.

Musiikki toimii myös oivana pakoreittinä todellisuudesta jonnekin tuonne kauas pois, tämä maailma ei meinaan läheskään aina riitä tälle tytölle. Onhan tässäkin maailmassa toki paljon tutkittavaa ja nähtävää, mutta vastapainoksi kaikenlaista sellaista miltä haluaisi vain sulkea silmänsä ja korvansa ja kaiken. Sitä tulee ensisijaisesti lähdettyä pakoon, aivot vain yksinkertaisesti tarvitsevat breikin. Toisaalta myös fiktiivisissä maailmoissa on paljon sellaista mitä täältä ei vaan löydä, vain mielikuvitus on rajana. Musiikin lisäksi kirjallisuus ja elokuvat saavat irtoamaan näistä ympyröistä, vaikka joskus tämä onnistuu toki ihan vain vaikka kävelemällä metsässä. Blogin yläkuvasta voikin sitten koittaa päätellä mikä kirja on innoittanut minua kaikkein eniten.

Jotteensa, tällainen eskapistinen hörhelö, joka leijuu keijufantasioissaan aina kun se vain onnistuu. Nauttii hauskanpidosta ja rakastaa eläimiä. Herkkä, joskin toisaalta vahvaluontoinen. Jospa tästä blogista tulisi ihan mielenkiintoinen, kun vaan nyt pääsisi alkuun.

Loppuun sanoja Paulo Coelholta, että päivän filosofinen annos täyttyy:

Ihminen voi keskittyä elämänsä aikana
joko rakentamiseen tai puutarhanhoitoon.
Rakentajien työ saattaa viedä vuosia,
mutta jonain päivänä se on valmis.
Sillä hetkellä he pysähtyvät ja jäävät omien
seiniensä vangeiksi.
Elämä menettää merkityksensä
rakennustyön päättyessä.
Mutta on olemassa myös niitä jotka kylvävät.
He joutuvat kärsimään
ajoittaisista myrskyistä ja vuodenaikojen rajuista
vaihteluista, ja harvoin lepäävät.
Mutta toisin kuin rakentajan rakennus,
puutarha jatkaa ikuista kasvamistaan,
ja vaikka se vaatii jatkuvaa huolenpitoa,
elämä on sen ansiosta puutarhurille
yhtä suurta seikkailua.

~ Brida