Tällä biisillä on minulle aivan erityinen arvo ja siihen liittyy eräs arvokkaimmista muistoistani. En edes muista vuotta enää, mutta 2000-luvun alkupuoliskoa se kuitenkin oli. Olin pienenä tyttönä kova pelkäämään ties minkälaisia asioita ja eräs ilta menikin sitten kovin pelokkaissa merkeissä, nyt jo tosi typerältä tuntuvan asian takia. Juttelin sitten isäni kanssa asiasta pitkään nukkumaan mennessäni ja kun isäni sitten lähti huoneestani, sanoi hän: "Ultra Bran sanoin: Minä suojelen sinua kaikelta". Tuon hetken jälkeen biisiä on ollut ajoittain jopa vaikea kuunnella ja siihen on piirtynyt ikuinen muistojälki. Eikä sille mitään vaan voi, on tuo biisi muutenkin vaan niin upea niin sanoiltaan kuin sävellykseltäänkin. Valitettavasti tube ei tarjonnut kuin vaan live-version, mutta ehkäpä se kelpaa.
Olen hiihtänyt jään yli Seurasaareen olen ajanut hiomavaunulla sumuisena aamuna Olen seissyt laiturilla kolme ja nähnyt Kölnin tuomiokirkon
Olen kahlannut rantaveteen soutanut soutuveneellä sumuisena aamuna Olen seissyt laiturilla hiljaa ja kuullut äänet kaukaisten laivojen
Olen eksynyt Latviassa kävellyt kaupungin reunan yli Luulin katoavani mutta pääsin kuitenkin takaisin
Ensin vieraiden ihmisten juhliin ja lopulta kaupunkiin Jossa minut tunnetaan kahviloissa
Minä suojelen sinua kaikelta mitä ikinä keksitkin pelätä Ei ole sellaista pimeää jota minun hento käteni ei torjuisi
Minä suojelen sinua kaikelta mitä ikinä keksitkin pelätä Ei ole sellaista pimeää jota minun hento käteni ei torjuisi
Olen eksynyt Latviassa kävellyt kaupungin reunan yli Luulin katoavani mutta pääsin kuitenkin takaisin
Ensin vieraiden ihmisten juhliin ja lopulta kaupunkiin Jossa minut tunnetaan kahviloissa
Minä suojelen sinua kaikelta mitä ikinä keksitkin pelätä Ei ole sellaista pimeää jota minun hento käteni ei torjuisi
Minä suojelen sinua kaikelta mitä ikinä keksitkin pelätä Ei ole sellaista pimeää jota minun hento käteni ei torjuisi
Olen koittanut välttää liian monen biisin esittelemistä samalta bändiltä, mutta muun muassa Nightwishin kohdalla ei vain yhden biisin valikoiminen laajasta tuotannosta tee oikein bändille oikeutta. Nyt valitettavasti tulee samaa bändiä myös kaksi päivää putkeen, kun random -painike näin valitsi.
No, mutta. Meadows of Heaven. Yhdestäkään muusta biisistä ei ole sellaista kylmien väreiden määrää tullut kuin tästä biisistä. Muistan Dark Passion Play:n ilmestymisen aikoihin biisin ensi kertaa avautuessa itkeneeni hillittömästi kävellessäni kotiin päin, vain ja ainoastaan biisin tuottamien säväreiden takia. En tiedä nostaisinko kuitenkaan tätä bändin biisiä jalustalle bändin PARHAANA ikinä, sillä on monia aivan yhtä tärkeitä biisejä, mutta eri tavalla. Ehkä ei pitäisikään lähteä luokittelemaan sen pahemmin, sanottakoon vain että Meadows of Heaven on eräs kauneimmista biiseistä mitä maailmassa tiedän.
Vuonna 2007 se oli tämä nimenomainen biisi, joka sai minut vakuuttuneeksi, että Nightwish teki oikean laulajavalinnan. En ole koskaan varsinaisesti rakastunut Anetteen Dark Passion Playn laulusuoritusten vuoksi (vaikka aina hänestä silläkin levyllä olen pitänyt), enemmänkin live-vedot ovat vakuuttaneet minut hänen taidoistaan. Dark Passion Play on häneltä melkein heikko suoritus, ainakin jos vertaa Dark Passion Play -kiertueen viimeisiin vetoihin. Meadows of Heaven on kuitenkin tähän mennessä kuulluista Anetten studiovedoista ehdottomasti parhain ja siinä hänen suorituksensa on kaikkea muuta kuin heikko, vaikka vertaisi uusiin vetoihin (katsokaa vaikka tämän tekstin lopusta Meadows of Heavenin Hartwall 2009 -versio).
Biisihän kertoo Tuomaksen lapsuudesta ja pystyn hänen tekstiinsä samaistumaan melkoisen hyvin, lapsuuteni oli joistakin kaveridraamoista huolimatta onnellinen. Palaisin takaisin minä päivänä tahansa, asiat tuntuivat olevan niin paljon yksinkertaisempia silloin. Tämä biisi toimii valtavana inspiraationa noihin tunnelmiin ja edelleen, näin neljä vuotta Dark Passion Playn ilmestymisen jälkeen, se jollain tavalla onnistuu sitä kuunnellessani hätkähdyttämään edelleen. Ei ole myöskään mikään ihme, että Nightwishin Jukka - suhteellisen vakaa ateisti - sanoi ennen albumin ilmestymistä, että meinasi tulla uskoon Meadows of Heavenin gospel-kuoroa kuunnellessaan. Ylimaalliseltahan tuo suoritus kuulostaa.
Tässä vielä vertailun vuoksi live-versio vuoden 2009 lopulta (ainoa biisi jossa Anetten kehittyminen laulajana näkyy vain pienissä vivahde-eroissa):
I close my eyes The lantern dies The scent of awakening Wildhoney and dew
Childhood games Woods and lakes Streams of silver Toys of olden days
Meadows of heaven
The flowers of wonder And the hidden treasures In the meadow of life My acre of heaven A 5-year-old winterheart In a place called home Sailing the waves of past
Meadows of heaven
Rocking chair without a dreamer A wooden swing without laughter Sandbox without toy soldiers Yuletide without the Flight
Dreambound for life
Flowers wither, treasures stay hidden Until I see the 1st star of fall
I fall asleep And see it all: Mother's care And color of the kites
Tämä on minusta aina ollut yksi Nightwishin parhaista biiseistä, vaikka Wishmaster ei kokonaisuutena aivan suosikiksi ylläkään. Vaikka nykyisin Holopainen on (mitä ilmeisimmin) onnellisempi kuin esimerkiksi tämän biisin kirjoittamisen aikoihin, edelleen jos jokin biisi pitäisi valita kuvaamaan bändin musiikkia, valitsisin tämän. Huolimatta laulajanvaihdoksesta, huolimatta tyylinmuutoksesta. Kyse on aina ollut tunteiden palosta, kauneudesta ja rehellisyydestä. Kappaleessa on kyllä yhdet kauneimmista sanoituksista mitä tiedän. Täydellinen biisi. Olen höpöttänyt tästäkin biisistä melkoisen monta kertaa ja paljon uutta sanottavaa ei ole, mutta en silti voinut jättää sitä tällaiselta listalta pois. Sanottakoon vielä se seikka, että olen pitkän aikaa ajatellut tämän olevan täydellinen biisi hautajaisiini. Kevyt pohtimisen aihe, tiedän, mutta muutama säe tästä biisistä on juuri se mitä haluaisi sanoa sitten kun kaikki on lopussa. Puhukoon teksti puolestaan.
Born from silence, silence full of it A perfect concert my best friend So much to live for, so much to die for If only my heart had a home
Sing what you can`t say Forget what you can`t play Hasten to drown into beautiful eyes Walk within my poetry, this dying music - My loveletter to nobody
Never sigh for better world It`s already composed, played and told Every thought the music I write Everything a wish for the night
Wrote for the eclipse, wrote for the virgin Died for the beauty the one in the garden Created a kingdom, reached for the wisdom Failed in becoming a god
Never sigh...
"If you read this line, remember not the hand that wrote it Remember only the verse, songmaker`s cry, the one without tears For I`ve given this its strength and it has become my only strength. Comforting home, mother`s lap, chance for immortality Where being wanted became a thrill I never knew The sweet piano writing down my life"
"Teach me passion for I fear it`s gone Show me love, hold the lorn So much more I wanted to give to the ones who love me I`m sorry Time will tell (this bitter farewell) I live no more to shame nor me nor you
And you... I wish I didn`t feel for you anymore..."
Indican 10-vuotispäivän kunniaksi on pieni pakko esitellä tänä päivänä eräs heidän biisinsä (ja videonsa). Pahinta tänään on minusta eräs Indican upeimmista biiseistä, jo ihan sen vuoksi kuinka paljon se eroaa muista biiseistä. Toki Valoissa -levyltä esimerkiksi Elä on myös melko rock-vaikutteista, mutta Pahinta tänään onnistuu myös olemaan ehkä se kaikkein synkin Indica-biisi ainakin oman tulkintani mukaan. Lisäksi tämä biisi on pelastanut monelta hakkaan päätäni seinään -päivältä eikä parempaa livebiisiä vaan oikeasti ole. Kovin tärkeäksi biisi on itselleni muodostunut, vaikka ehkä tulkintani sen teksteistä on painotukseltaan vaihtunut tämän muutaman vuoden aikana. Olen aivan varma, että biisin kuvaavia tunteita on kohdannut hirveän moni jossain elämänsä vaiheessa, edes ohimenevästi jossain asiassa.
Huuhtele vaan Minä olen pesunkestävä En voi auttaa Tietenkin saat maalata sun taivaat liittää lampaita laumaasi Joskus on vaan ryömittävä mullan alla suu täynnä likaa Jokainen saa nähdä sateenkaaren kaikki päädyt pimeimmät taivaat Rinnalleni en tarvi joukkoasi Mä pysyn jaloillani, kun kaitsen murheitani Sillä pahinta tänään on valkea valo joka silmiini lyö, eikä varjoja varo Sillä pahinta tänään on valkea valo Mene pois, mene pois, mene pois Pilaat pimeyteni Kiillota vaan Puhtaimmallekin lopulta maa värin antaa Armoa jaat Antaisit mielummin mun syntini kantaa
P.S. On myös eräs parhaimmista musiikkivideoista mitä olen koskaan nähnyt. Se on paljon sanottu minulta, sillä yleisesti en yleensä vaikutu musiikkivideoista. Harvoin osuu kohdalle oikeasti hyvän ja omaleimaisen idean sisältävää videota. Melko yksinkertaisista aineksistahan tämänkin biisin video on koottu, mutta tässä tapauksessa nimenomaan se tekee videosta niin upean. Biisin tunnelma ja teksti osuu niin hyvin yksiin videon kanssa, että videon ilmestyessä sitä tuli tuijoteltua monta kertaa putkeen. Lisäksi video on sopivalla tavalla häiriintynyt ja siitä voi vetää monenlaisia tulkintoja ja mikäs sen parempaa. Mustavalkoinen värimaailma vielä kruunaa sen kaiken.
Huhheijjaa, nyt täytyy tehdä ensimmäinen poikkeus blogini päälinjasta.
Insomnium on tutustumisesta lähtien kuulunut lempibändieni kastiin, vaikka sillä ei aivan niin henkilökohtaista arvoa ole ollut kuin monella muulla lempparilla. Esimerkiksi lyriikoihin tutustuminen on jäänyt vähän puolitiehen, koska pelkkä musiikki on potkinut päähän niin voimakkaasti. Hieman sääli tosin, tiedän että osa Insomniumin vahvuudesta on ollut myös kauniissa lyriikoissa ja projektina on ollut jo pitkään tutustua paremmin myös sanoituspuoleen. Ehkä viimein kuitenkin pääsen aloittamaan projektini viimein, koska tämä bändin on tehnyt Vuoden Levyn. Uskallan olettaa, että Nightwishin uusin tulee horjuttamaan tasapainoani vielä enemmän, mutta koska en osaa asettaa ko. bändiä samalle viivalle muiden kanssa vaan se on enemmänkin osa toista universumia, miellän mieluummin Insomniumin uutukaisen Vuoden Levyksi ja Nightwishin levyn johonkin aivan omaan luokkaansa.
Etukäteen odotin Ghost Brigaden uusimman (Until Fear No Longer Defines Us) nousevan tämän levyvuoden kirkkaimmaksi tähdeksi ja Insomniumilta uutta levyä enemmän jatkumona heidän upeiden levyjensä sarjaan. Nyt asiat sitten kääntyivätkin niin, että Ghost Brigaden levy on upea, mutta ei aivan edellisen levyn tasolle yltänyt ja Insomnium puolestaan pääsi One For Sorrow -levyllään yhden ison harppauksen eteenpäin. Viimeksi olen vastaavalla tavalla jäänyt sanattomaksi Ghost Brigaden Isolation Songsin kohdalla. Mikä kaihon tunne, mitkä melodiat, mikä kauneus!
Viime päivien aikana juuri mikään muu ei ole soittimessani pyörinyt kuin tämä kyseenomainen albumi. Olen välillä joutunut pakottamaan itseni vieroittumaan levystä, etten saa yliannostusta, jolloin en levyä pystyisi kuuntelemaan ollenkaan, koska se olisi silloin liian lähellä. Bändi on saanut palasensa loksahtamaan sillä tavalla, että tästä tulee alkamaan todennäköisesti aivan uudenlainen Insomnium -kausi. Edellinen albumi, Across the Dark, tuntuu tällä hetkellä johdattelulta varsinaiseen aiheeseen, siihen tyyliin mikä tällä levyllä vallitsee. Insomnium on löytänyt sielunsa.
Erityisen paljon pidän siitä, että musiikkiin on onnistuttu ujuttamaan paljon yksityiskohtia, jollaisia pomppii silmille (tai oikeammin korville) uusia jokaisen kuuntelukerran myötä. Vaikka edelliset albumit ovat olleet mielestäni kerta kaikkiaan loistavia ja monimuotoisia, tällaisia pieniä yksityiskohtia niillä on ollut vähemmän. Rakastan myös sitä faktaa, että yhtä bändin tavaramerkkiä, kuiskailuja, ei ole unohdettu tyylin kehittyessä. Mahdollisesti niitä on hieman vähemmän kuin joskus aiemmin, mutta ovat siellä edelleen läsnä persoonallisuutta lisäämässä.
Ensimmäisen kerran olen myös huomannut kyyneleiden kihoavan silmiini materiaalin kauneuden edessä. Aiemminkin on Insomniumin kohdalla välillä ollut vaikeaa kohdata melodioiden kauneutta, mutta tällä levyllä muutamissa kohdissa se asetetaan aivan uudelle tasolle. Kuunnelkaapa esimerkiksi Only One Who Waits, Unsung tai vaikkapa albumin nimibiisi One For Sorrow. Pari kappaletta on vielä työstämisen alla pituutensa vuoksi (Song of the Blackest Bird, Lay the Ghost For Rest), mutta kokemuksesta tiedän, että sitkeällä kuuntelulla nekin siitä avautuvat. Mietin viime postauksessani, voiko musiikki enää siitä parantua ja olen saanut vastauksen - KYLLÄ VOI. Jos koko levystä ei löydä muuta kritisoitavaa kuin että puhtaat laulut on edelleen miksattu turhan alas, kertoo se jotain hyvin oleellista.
Tällaisten ylisanojen jälkeen on paras hieman liennyttää ilmapiiriä sanomalla, että vain aika voi näyttää onko tämä kestävää. Todennäköisesti olen vielä vuosienkin päästä sitä mieltä, että tämä levy on upea, mutta sitä en voi sanoa kuinka henkilökohtaiseksi side tähän albumiin/bändiin loppujen lopuksi muotoutuu. Moni albumi on kaapannut osan sielustani mukaansa, mutta vuosien päästä musiikki ei ole enää tuntunut niin tärkeältä kuin jossain aiemmassa hetkessä. Esimerkiksi Sonata Arctica on sellainen tapaus, että arvostan edelleen heidän levyjään ja satunnaisesti kuuntelenkin, mutta millään heidän musiikillaan ei sellainen arvo enää ole kuin esimerkiksi vuonna 2007 vielä oli. Ikisuosikit ovat sitten aivan asia erikseen, mutta tämäkin arvostelun (köh, ylisanojen, köh) tynkä on tämän hetken tuotosta.
Viimeiseksi mutta ei vähäisemmäksi: KIITOS INSOMNIUM <3 Nyt jaksaa taas paremmin odottaa ensi kuun loppuun... tiedätte kyllä mitä.
Insomniumilta tulee julki tänä päivänä uusi albumi One For Sorrow, mikä suorastaan pakottaa laittamaan tämän päivän biisiesittelyyn yhden Insomniumin biisin the Listalta. The Lay of the Autumn on aivan ehdottomia lempibiisejäni ko. bändiltä, paljon paremmaksi ei musiikki tästä voi muuttua. Erityisesti kohdasta 7.35 alkava melodianpätkä ja koko biisin loppu on täyttä timanttia korville. Monta kertaa on kylmät väreet kulkeneet selkäpiissä tämän biisin aikana ja joskus kadulla kävellessäni on miltei mahdoton ollut hillitä itseään, ettei ala heilumaan biisin tahtiin julkisesti. Saattaisihan se toki olla näky, moshata keskellä katua, mutta taidan jättää sen homman jollekin toiselle. En malta odottaa, että pääsen hakemaan oman kappaleeni albumista tänään, edellinen levy Across the Dark - jolta tämäkin biisi löytyy - oli jo niin melkoisen täydellinen tuotos.
Tiedän, olen höpöttänyt tästä bändistä aivan liikaa ja maininnut asian aivan liian monessa yhteydessä, mutta muutama biisi on esiteltävä tässäkin yhteydessä. Esittelemistäni Ghost Brigaden biiseistä jokainen on heidän toiselta albumiltaan, Isolation Songsilta. Ei ole kyse siitä, ettenkö tykkäisi kovasti myös muista bändin levyistä, mutta tällainen Mestariteos harvemmin osuu kohdalle ja ko. levyllä on mielettömästi itselle henkilökohtaista arvoa. Ghost Brigaden albumeista ehdottomasti ajattomin.
Ensimmäinen Isolation Songsilta tähän listaukseen nappaamani biisi on 22:22 Nihil. Loppujen lopuksi en ole mikään intohimoinen instrumentaalien ystävä, joten instrumentaalin sattuessa kohdalle siltä tulee usein vaadittua jopa enemmän kuin muunlaisilta biiseiltä. Toisin sanoen instrumentaalin täytyy oikeasti räjäyttää tajunta, että jaksan sitä kuunnella. Tämä Ghost Brigaden biisi onkin ihan kärkikastia instrumentaalibiisien joukossa. Loppujen lopuksi biisi ei edes koostu kovin monimutkaisista aineksista, mutta biisin luoma tunnelma on ihan omaa luokkaansa. Minulle tämä biisi avaa silmieni eteen hyvin tarkan kuvan hiljaisesta ja autiosta kaupungista valoineen viileällä ja tuulisella syysilmalla. On aivan uskomatonta, kuinka tarkasti pystyn sijoittamaan biisin sille sopivaan ympäristöön. Biisistä kuultaa myös sanoinkuvaamaton kaiho, kaiho kylmimmillään.
Electric Light Orchestra - Shangri-la Electric Light Orchestra - tuttavallisemmin ELO - tuo 1970-luvulla hyvinkin suosittu yhtye, tuli löydettyä oikeastaan ihan vahingossa. Ostin kirpparilta hetken mielijohteesta erään soundtrackin (josta joskus myöhemmin lisää, samaan bändiin liittyen), joka ei loppujen lopuksi iskenyt sen kummemmin. Levyllä kuitenkin oli eräs ELOn biisi, josta sai alkunsa syvä rakkauteni tätä bändiä kohtaan ja sain taas pakottavan syyn tonkia rakkaan isäni levyhyllyä.
Olen valitettavasti sitä mieltä, että nykyajan rock-musiikista (ja osittain pop-musiikistakin) on hävinnyt soundeista se lämpöisyys, joka joskus aikoinaan oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Electric Light Orchestra ja moni muu rock/pop -yhtye teki ihan mielettömän upeaa musiikkia 1970-luvulla ja usein tulee haikailtua miksi tällaista musiikkia ei enää tehdä. Pidän kovasti nykymusiikistakin, mutta on sääli, että tietynlainen soundi on kadonnut tyystin nykymaailmasta ja kaipaan sitä aina ajoittain. Tällaisina hetkinä palaan mielelläni Kansasin ja Lynyrd Skynyrdin 1970-luvun tuotannon, Electric Light Orchestran, Status Quon ja monen muun vastaavan pariin.
ELOssa pidän erityisesti siitä miten arkipäiväisistä asioista he ovat tehneet upeita, ajattomia biisejä. Nykymaailmassakin olisi hyvä muistaa, että biisien aiheiden ei loppujen lopuksi tarvitse olla sen kummallisempia, ajattomimmat biisit syntyvät jonkin hetken fiiliksestä. Itse en koskaan ole oikein innostunut esimerkiksi sellaisista biiseistä, jotka koittavat kovasti paasata ja tehdä lausuntoa jostain asiasta. Parhaat biisit syntyvät puhtaasta tunteesta eikä sellaisesta upean biisin tehdäkseen tarvitse sortua pahoihin kliseisiin tai yksinkertaisuuksiin. Vai mitä sanotte tästä:
My Shangri-la has gone away fading like the beatles on Hey Jude She seemed to drift out on the rain that came in some where softly from the blue
I'm getting out of love Where is my Shangi-la? I'm getting out of love Where is my Shangi-la?
Shangri-la -biisiä (A New World Record, 1976) on usein tullutkin kuunneltua kaihoisassa mielentilassa. Vaikka sanat ovat hyvin simppelit ja yksinkertaiset, minusta laulun sanojen ei tarvitse välttämättä ollakaan aina täydellistä runoutta. Biisien sanoituksien voima lähtee musiikin ja sanoituksien yhteispelistä. Shangri-la onnistuu sitä paitsi kuvailemaan juuri tällä yhteispelillä tismalleen sen hetken fiiliksen, johon tämä sopii. Runous on sitten asia erikseen, kaikki eivät voi olla niin kuin Insomniumin pojat, musiikillisia taitureita ja runoilijoita samassa paketissa. Kaikki kunnia siis heillekin, mutta itse henkilökohtaisesti en aina vaadi sanoituksilta niin paljon. Kunhan sanoituksiin on panostettu ja niillä on oikeasti haluttu sanoa jotain eivätkä ne ole "I love you why, don't you love me back, I'm so sad" -huttua. Myönnettäköön, että ei ELOnkaan kaikki sanoitukset mitään kärkikastia ole, mutta ne biisit sitten tuovat jo musiikillisesti niin hyvän ja huolettoman mielen, ettei sitä sitten enää ehdi enää edes miettiä. Siinä onkin tämän bändin vahvuus.
Ja KUUNNELKAA, miten upea albumin lopetus biisin viimeiset puolitoista minuuttia (alkaen 4.10 -->) ovat! Toisinaan on noussut kyllä melkoiset kylmät väreet selkäpiissä juuri sen vuoksi.
Tällaista tällä kertaa, katsotaan mihin listani bändiin ja biisiin random -painike uppoaa seuraavalla kerralla!
Edellisestä merkinnästä on kulunut pieni tovi, heh. En todellakaan aio jatkaa enää tuota kyselyä, liian paljon aikaa sen aloittamisesta on kulunut, että enää oikeasti kiinnostaisi. Aion myös jossain vaiheessa poistaa ainakin sen osuuden tästä blogista, koska käännän nyt uuden sivun enkä halua luoda uutta blogiakaan. Anyways, erään ystäväni kyseltyä blogistani muutamaan otteeseen, tuli vierailtua pitkästä aikaa omassa profiilissa ja pian jo sainkin idean mihin suuntaan haluan blogia jatkossa kehittää.
Tästä lähtien blogini muuttuu lähinnä musiikkipainotteiseksi sillä aion tästä päivästä (tai yöstä) lähtien listata jokaiseen merkintään yhden biisin, joka minusta onnistuu sanomaan jotain oleellista esimerkiksi elämästä tai ansaitsee muuten vain jostain erityisestä syystä tulla erikseen esitellyksi. Olen näet musiikin suhteen vähän sellainen, että usein ihastun jonkun bändin x biisiin y, mutta itse bändi ei sitten välttämättä kolahdakaan sen kummallisemmin. Tällaisia listoja minun on paljon helpompi tehdä kuin esimerkiksi listata maata järisyttäviä albumeja.
En kuitenkaan halua rajata blogia vain tähän aihepiiriin lopullisesti. Väliin saatan lisäillä edelleen merkintöjä muusta elämästä tai musiikista muulta kantilta, mutta pääidea on nyt tämä ainakin toistaiseksi.
Ai niin, biisit eivät sitten ole missään paremmuusjärjestyksessä. Toisena huomionarvoisena seikkana sanottakoon, että jätän listauksen ulkopuolelle joitakin minuun syvästi vaikuttavia biisejä. Toisin sanoen tämä ei ole sellainen listaus, että listaisin kaikki lempibiisini. Jotta tämä pysyisi mielenkiintoisena myös lukijakunnalle (kyllä se siitä vielä kasvaa....), ei ole luvassa kymmentä biisiä erinäisiltä yhtyeiltä erikseen. Täytyy myös olla tunne, että minulla on jotain uutta sanottavaa jostakin biisistä, että se tiensä tänne löytää. Tämä on nyt pieni otos musiikkimaustani.
