See You in Hell.

Enpä taas sitten mennyt aikaisin nukkumaan vaan ajauduin kuuntelemaan Sentencediä. Vaikka en olekaan bändiä kuunnellut kuin pari vuotta ja näin ollen missannut bändin olemassaolon, tunnen toisinaan outoa kaipausta ja ikävää bändiä kohtaan. Outoa tuntea ikävää, kun ei ole nähnyt yhtään keikkaa ja alkanut kuunnellakin muutama vuosi bändin hautaamisen jälkeen. Oman osansa tuo varmasti se seikka, että Sentencedillä on omassa elämässäni - niin kuin niin monella muullakin - ollut erityinen paikkansa.

Uskomattoman tunnepitoista materiaalia ja vaikka bändi on täysin erilainen verrattuna Nightwishiin, molemmat ovat onnistuneet kaivamaan minusta esiin sellaista tunnevuoristorataa, ettei ole todellista. Molempien kohdalla on toisinaan miltei mahdoton kuunnella heidän musiikkiaan, koska tunnereaktiot ovat sen verran voimakkaita, ettei niitä pysty kohtaamaan. Osaan vielä kaiken lisäksi imeä itseeni vahvoja tunnetiloja ja vaikka en voisi samaistua jonkun biisin tunnetilaan juuri sillä hetkellä, saatan silti saada kaiun vastaavasta olotilasta. And sometimes it's just too much to bear. On myös melkein yhtä paha jumittua kuuntelemaan Sentencediä keskellä yötä kuin Nightwishia - siitä ei nimittäin ihan heti loppua tule.

Jos Nightwishia parempaa kauneuden ja kaipuun luojaa ei ole, sen paikan Sentenced täyttää yhtä hyvin toivottomuuden, surun ja melankolian tunnelmallaan. Toki materiaalista löytyy biisejä monenlaisiin tunnetiloihin, mutta erityisen synkkäähän bändi sanoituksiltaan oli ja oikeastaan vain The Cold White Light -levyllä näkyy kajastaa hieman valoa tunnelin päässä ajoittain. Kuten jo aiemmin tuli todettua: joskus on vain ryömittävä mullan alla suu täynnä likaa. Sentenced on ollut näiden tunnelmien purkajana korvaamaton apu. Tässä vielä Senareilta kaksi toisinaan hyvinkin hajottavista biiseistä, joista jälkimmäisestä kaikki tänäkin iltana lähti, No One There ja End of the Road. Molemmat ovat olleet minulle hyvin tärkeitä biisejä ja ovat tietysti edelleen, erityisesti sanoitukset ovat iskeneet pahasti hermoon erityisesti menneisyydessä.

Uutta musiikkia.

Nyt kun tässä on ollut vähän kaikenlaista vilskettä ja tekemistä, on bloginkin pito pienellä jäähyllä. Nyt alkaa taas pikkuhiljaa helpottaa, joten tässäpä seuraavaksi jotain, mihin hetken mielijohteesta päätin tutustua eräs yö tehtyäni ison kasan kurssitehtäviä pois alta ja odottaessani aamun saapumista Nightwish-lippujen muodossa.

Homman nimi on MyGrain -niminen bändi ja biisi nimeltään Dust Devils and Cosmic Storm. Kyseenomainen bändi tai kappale eivät kumpikaan ole ainakaan vielä lunastanut paikkaansa maailmaa järisyttävien asioiden joukosta, mutta tarttuvuutta, kekseliäisyyttä, iskevyyttä ja aggressiivisuutta löytyy sen verran, että melkoisen lupaavalta kuulostaa. Tulevaisuus näyttää kuinka korkealle bändisuosikeissani tämä bändi kipuaa, mutta eiköhän ainakin uusin albumi tule hankittua hyllyyn jossain vaiheessa. Toivottavasti vain ei käy niin kuin Gojiran tapauksessa on käynyt eli kuuntelen muutamaan otteeseen kappaleita ja totean että kuulostaa pirun hyvältä, mutta lähempi tutustuminen katkeaa aina siihen, ettei ole oikeanlainen fiilis sille musiikille. Kyseiseen bändiin kun on tosiaan pitänyt tutustua kunnolla jo varmaan vuoden verran.

Varsinaiseen aiheeseen palatakseni: MyGrain on tällaista kai melodiseksi death metalliksi luokiteltavaa, paikoin varsin hengästyttävällä tahdilla etenevää musiikkia. Tuohon melodiseen death metalliin nähden on varsin outoa, etten ole jo aiemmin tutustunut bändiin, kun tuntuu olevan kaiken lisäksi melkoisessa nosteessakin. Tämä selittyy kenties sillä, että bändin nimi on jostain syystä ollut rekisteröityneenä aivoihini industrial metalin edustajana. En ole siis mikään suuri industrial metal -fani (vaikka esim. PAINia mielelläni välillä kuuntelen) ja industrial metal -nimike ei yleensä saa kiinnostumaan tarpeeksi tutustuakseni bändeihin. Onhan tässäkin mukana jonkinlaista konesoundia, mutta lähinnä mausteena. Sattumalta siis törmäsin netissä seikkailtuani tähän nimeen taas uudestaan ja olipa nyt sitten pakko testata. Onneksi testasin!

Huh, takkuaa nyt ajatus ja kirjoitus sillä tavalla, että parempi hipsiä nukkumaan. Pahoittelen siis kovasti, jos teksti on tällä kertaa vaikeaselkoista - niin sinunkin tekstisi olisi, jos olisit juuri kirjoittanut viisi sivua tekstiä tietokoneella kurssitehtäviä. Lisäksi sellainen huomio tähän loppuun, että huolimatta viime aikojen metallipainotteisuudesta the Lista ei koostu pelkistä metalliviisuista. En koe esimerkiksi itseäni hevariksi tai edes varsinaisesti metallin kuuntelijaksi, vaikka viime vuosina nimenomaan sieltä puolelta on löytynyt parhaat bändit. Kuuntelen paljon muutakin ja jos vain rahaa olisi hieman enemmän, näkyisi se myös levyhyllyni koostumuksessa. Mutta älköön kukaan huolehtiko (jos tätä sattuu seuraamaan), monipuolistumista tulossa vielä. Käytän vain usein näiden biisien valinnassa random number -nettipalvelinta hyödyksi, sillä lista on melko pitkä ja aina fiilis ei kerro mitä haluaisi seuraavaksi esitellä.

Ja nyt tämä selitysloota sulkenee ainakin yön ajaksi, nauttikaa hyvästä musiikista ja - toisin kuin minä - nukkukaa hyvin!

Ei ole sellaista pimeää, jota minun hento käteni ei torjuisi.

Ultra Bra - Minä suojelen sinua kaikelta

Tällä biisillä on minulle aivan erityinen arvo ja siihen liittyy eräs arvokkaimmista muistoistani. En edes muista vuotta enää, mutta 2000-luvun alkupuoliskoa se kuitenkin oli. Olin pienenä tyttönä kova pelkäämään ties minkälaisia asioita ja eräs ilta menikin sitten kovin pelokkaissa merkeissä, nyt jo tosi typerältä tuntuvan asian takia. Juttelin sitten isäni kanssa asiasta pitkään nukkumaan mennessäni ja kun isäni sitten lähti huoneestani, sanoi hän: "Ultra Bran sanoin: Minä suojelen sinua kaikelta". Tuon hetken jälkeen biisiä on ollut ajoittain jopa vaikea kuunnella ja siihen on piirtynyt ikuinen muistojälki. Eikä sille mitään vaan voi, on tuo biisi muutenkin vaan niin upea niin sanoiltaan kuin sävellykseltäänkin. Valitettavasti tube ei tarjonnut kuin vaan live-version, mutta ehkäpä se kelpaa.

Olen hiihtänyt jään yli Seurasaareen
olen ajanut hiomavaunulla sumuisena aamuna
Olen seissyt laiturilla kolme
ja nähnyt Kölnin tuomiokirkon 

Olen kahlannut rantaveteen
soutanut soutuveneellä sumuisena aamuna
Olen seissyt laiturilla hiljaa
ja kuullut äänet kaukaisten laivojen 

Olen eksynyt Latviassa
kävellyt kaupungin reunan yli
Luulin katoavani
mutta pääsin kuitenkin takaisin 

Ensin vieraiden ihmisten juhliin
ja lopulta kaupunkiin
Jossa minut tunnetaan kahviloissa 

Minä suojelen sinua kaikelta
mitä ikinä keksitkin pelätä
Ei ole sellaista pimeää
jota minun hento käteni ei torjuisi 

Minä suojelen sinua kaikelta
mitä ikinä keksitkin pelätä
Ei ole sellaista pimeää
jota minun hento käteni ei torjuisi 

Olen eksynyt Latviassa
kävellyt kaupungin reunan yli
Luulin katoavani
mutta pääsin kuitenkin takaisin 

Ensin vieraiden ihmisten juhliin
ja lopulta kaupunkiin
Jossa minut tunnetaan kahviloissa 

Minä suojelen sinua kaikelta
mitä ikinä keksitkin pelätä
Ei ole sellaista pimeää
jota minun hento käteni ei torjuisi

Minä suojelen sinua kaikelta
mitä ikinä keksitkin pelätä
Ei ole sellaista pimeää
jota minun hento käteni ei torjuisi

Rocking Chair Without a Dreamer.

Nightwish - Meadows of Heaven

Olen koittanut välttää liian monen biisin esittelemistä samalta bändiltä, mutta muun muassa Nightwishin kohdalla ei vain yhden biisin valikoiminen laajasta tuotannosta tee oikein bändille oikeutta. Nyt valitettavasti tulee samaa bändiä myös kaksi päivää putkeen, kun random -painike näin valitsi.

No, mutta. Meadows of Heaven. Yhdestäkään muusta biisistä ei ole sellaista kylmien väreiden määrää tullut kuin tästä biisistä. Muistan Dark Passion Play:n ilmestymisen aikoihin biisin ensi kertaa avautuessa itkeneeni hillittömästi kävellessäni kotiin päin, vain ja ainoastaan biisin tuottamien säväreiden takia. En tiedä nostaisinko kuitenkaan tätä bändin biisiä jalustalle bändin PARHAANA ikinä, sillä on monia aivan yhtä tärkeitä biisejä, mutta eri tavalla. Ehkä ei pitäisikään lähteä luokittelemaan sen pahemmin, sanottakoon vain että Meadows of Heaven on eräs kauneimmista biiseistä mitä maailmassa tiedän.

Vuonna 2007 se oli tämä nimenomainen biisi, joka sai minut vakuuttuneeksi, että Nightwish teki oikean laulajavalinnan. En ole koskaan varsinaisesti rakastunut Anetteen Dark Passion Playn laulusuoritusten vuoksi (vaikka aina hänestä silläkin levyllä olen pitänyt), enemmänkin live-vedot ovat vakuuttaneet minut hänen taidoistaan. Dark Passion Play on häneltä melkein heikko suoritus, ainakin jos vertaa Dark Passion Play -kiertueen viimeisiin vetoihin. Meadows of Heaven on kuitenkin tähän mennessä kuulluista Anetten studiovedoista ehdottomasti parhain ja siinä hänen suorituksensa on kaikkea muuta kuin heikko, vaikka vertaisi uusiin vetoihin (katsokaa vaikka tämän tekstin lopusta Meadows of Heavenin Hartwall 2009 -versio).

Biisihän kertoo Tuomaksen lapsuudesta ja pystyn hänen tekstiinsä samaistumaan melkoisen hyvin, lapsuuteni oli joistakin kaveridraamoista huolimatta onnellinen. Palaisin takaisin minä päivänä tahansa, asiat tuntuivat olevan niin paljon yksinkertaisempia silloin. Tämä biisi toimii valtavana inspiraationa noihin tunnelmiin ja edelleen, näin neljä vuotta Dark Passion Playn ilmestymisen jälkeen, se jollain tavalla onnistuu sitä kuunnellessani hätkähdyttämään edelleen. Ei ole myöskään mikään ihme, että Nightwishin Jukka - suhteellisen vakaa ateisti - sanoi ennen albumin ilmestymistä, että meinasi tulla uskoon Meadows of Heavenin gospel-kuoroa kuunnellessaan. Ylimaalliseltahan tuo suoritus kuulostaa.

Tässä vielä vertailun vuoksi live-versio vuoden 2009 lopulta (ainoa biisi jossa Anetten kehittyminen laulajana näkyy vain pienissä vivahde-eroissa):



I close my eyes
The lantern dies
The scent of awakening
Wildhoney and dew

Childhood games
Woods and lakes
Streams of silver
Toys of olden days

Meadows of heaven

The flowers of wonder
And the hidden treasures
In the meadow of life
My acre of heaven
A 5-year-old winterheart
In a place called home
Sailing the waves of past

Meadows of heaven

Rocking chair without a dreamer
A wooden swing without laughter
Sandbox without toy soldiers
Yuletide without the Flight

Dreambound for life

Flowers wither, treasures stay hidden
Until I see the 1st star of fall

I fall asleep
And see it all:
Mother's care
And color of the kites

Meadows of heaven

Everything a Wish For the Night.

Nightwish - Dead Boy's Poem

Tämä on minusta aina ollut yksi Nightwishin parhaista biiseistä, vaikka Wishmaster ei kokonaisuutena aivan suosikiksi ylläkään. Vaikka nykyisin Holopainen on (mitä ilmeisimmin) onnellisempi kuin esimerkiksi tämän biisin kirjoittamisen aikoihin, edelleen jos jokin biisi pitäisi valita kuvaamaan bändin musiikkia, valitsisin tämän. Huolimatta laulajanvaihdoksesta, huolimatta tyylinmuutoksesta. Kyse on aina ollut tunteiden palosta, kauneudesta ja rehellisyydestä. Kappaleessa on kyllä yhdet kauneimmista sanoituksista mitä tiedän. Täydellinen biisi. Olen höpöttänyt tästäkin biisistä melkoisen monta kertaa ja paljon uutta sanottavaa ei ole, mutta en silti voinut jättää sitä tällaiselta listalta pois. Sanottakoon vielä se seikka, että olen pitkän aikaa ajatellut tämän olevan täydellinen biisi hautajaisiini. Kevyt pohtimisen aihe, tiedän, mutta muutama säe tästä biisistä on juuri se mitä haluaisi sanoa sitten kun kaikki on lopussa. Puhukoon teksti puolestaan.

Born from silence, silence full of it
A perfect concert my best friend
So much to live for, so much to die for
If only my heart had a home

Sing what you can`t say
Forget what you can`t play
Hasten to drown into beautiful eyes
Walk within my poetry, this dying music
- My loveletter to nobody

Never sigh for better world
It`s already composed, played and told
Every thought the music I write
Everything a wish for the night

Wrote for the eclipse, wrote for the virgin
Died for the beauty the one in the garden
Created a kingdom, reached for the wisdom
Failed in becoming a god

Never sigh...

"If you read this line, remember not the hand that wrote it
Remember only the verse, songmaker`s cry, the one without tears
For I`ve given this its strength and it has become my only strength.
Comforting home, mother`s lap, chance for immortality
Where being wanted became a thrill I never knew
The sweet piano writing down my life"

"Teach me passion for I fear it`s gone
Show me love, hold the lorn
So much more I wanted to give to the ones who love me
I`m sorry
Time will tell (this bitter farewell)
I live no more to shame nor me nor you

And you... I wish I didn`t feel for you anymore..."

A lonely soul... An ocean soul...

Joskus on vaan ryömittävä mullan alla, suu täynnä likaa.

Indica - Pahinta tänään

Indican 10-vuotispäivän kunniaksi on pieni pakko esitellä tänä päivänä eräs heidän biisinsä (ja videonsa). Pahinta tänään on minusta eräs Indican upeimmista biiseistä, jo ihan sen vuoksi kuinka paljon se eroaa muista biiseistä. Toki Valoissa -levyltä esimerkiksi Elä on myös melko rock-vaikutteista, mutta Pahinta tänään onnistuu myös olemaan ehkä se kaikkein synkin Indica-biisi ainakin oman tulkintani mukaan. Lisäksi tämä biisi on pelastanut monelta hakkaan päätäni seinään -päivältä eikä parempaa livebiisiä vaan oikeasti ole. Kovin tärkeäksi biisi on itselleni muodostunut, vaikka ehkä tulkintani sen teksteistä on painotukseltaan vaihtunut tämän muutaman vuoden aikana. Olen aivan varma, että biisin kuvaavia tunteita on kohdannut hirveän moni jossain elämänsä vaiheessa, edes ohimenevästi jossain asiassa.

Huuhtele vaan
Minä olen pesunkestävä
En voi auttaa
Tietenkin saat maalata sun taivaat
liittää lampaita laumaasi

Joskus on vaan ryömittävä mullan alla suu täynnä likaa
Jokainen saa nähdä sateenkaaren kaikki päädyt pimeimmät taivaat

Rinnalleni en tarvi joukkoasi
Mä pysyn jaloillani, kun kaitsen murheitani

Sillä pahinta tänään on valkea valo
joka silmiini lyö, eikä varjoja varo
Sillä pahinta tänään on valkea valo
Mene pois, mene pois, mene pois
Pilaat pimeyteni

Kiillota vaan
Puhtaimmallekin lopulta maa värin antaa
Armoa jaat
Antaisit mielummin mun syntini kantaa

P.S. On myös eräs parhaimmista musiikkivideoista mitä olen koskaan nähnyt. Se on paljon sanottu minulta, sillä yleisesti en yleensä vaikutu musiikkivideoista. Harvoin osuu kohdalle oikeasti hyvän ja omaleimaisen idean sisältävää videota. Melko yksinkertaisista aineksistahan tämänkin biisin video on koottu, mutta tässä tapauksessa nimenomaan se tekee videosta niin upean. Biisin tunnelma ja teksti osuu niin hyvin yksiin videon kanssa, että videon ilmestyessä sitä tuli tuijoteltua monta kertaa putkeen. Lisäksi video on sopivalla tavalla häiriintynyt ja siitä voi vetää monenlaisia tulkintoja ja mikäs sen parempaa. Mustavalkoinen värimaailma vielä kruunaa sen kaiken.

Unbearable the beauty - Insomnium: One For Sorrow

Huhheijjaa, nyt täytyy tehdä ensimmäinen poikkeus blogini päälinjasta.

Insomnium on tutustumisesta lähtien kuulunut lempibändieni kastiin, vaikka sillä ei aivan niin henkilökohtaista arvoa ole ollut kuin monella muulla lempparilla. Esimerkiksi lyriikoihin tutustuminen on jäänyt vähän puolitiehen, koska pelkkä musiikki on potkinut päähän niin voimakkaasti. Hieman sääli tosin, tiedän että osa Insomniumin vahvuudesta on ollut myös kauniissa lyriikoissa ja projektina on ollut jo pitkään tutustua paremmin myös sanoituspuoleen. Ehkä viimein kuitenkin pääsen aloittamaan projektini viimein, koska tämä bändin on tehnyt Vuoden Levyn. Uskallan olettaa, että Nightwishin uusin tulee horjuttamaan tasapainoani vielä enemmän, mutta koska en osaa asettaa ko. bändiä samalle viivalle muiden kanssa vaan se on enemmänkin osa toista universumia, miellän mieluummin Insomniumin uutukaisen Vuoden Levyksi ja Nightwishin levyn johonkin aivan omaan luokkaansa.

Etukäteen odotin Ghost Brigaden uusimman (Until Fear No Longer Defines Us) nousevan tämän levyvuoden kirkkaimmaksi tähdeksi ja Insomniumilta uutta levyä enemmän jatkumona heidän upeiden levyjensä sarjaan. Nyt asiat sitten kääntyivätkin niin, että Ghost Brigaden levy on upea, mutta ei aivan edellisen levyn tasolle yltänyt ja Insomnium puolestaan pääsi One For Sorrow -levyllään yhden ison harppauksen eteenpäin. Viimeksi olen vastaavalla tavalla jäänyt sanattomaksi Ghost Brigaden Isolation Songsin kohdalla. Mikä kaihon tunne, mitkä melodiat, mikä kauneus!

Viime päivien aikana juuri mikään muu ei ole soittimessani pyörinyt kuin tämä kyseenomainen albumi. Olen välillä joutunut pakottamaan itseni vieroittumaan levystä, etten saa yliannostusta, jolloin en levyä pystyisi kuuntelemaan ollenkaan, koska se olisi silloin liian lähellä. Bändi on saanut palasensa loksahtamaan sillä tavalla, että tästä tulee alkamaan todennäköisesti aivan uudenlainen Insomnium -kausi. Edellinen albumi, Across the Dark, tuntuu tällä hetkellä johdattelulta varsinaiseen aiheeseen, siihen tyyliin mikä tällä levyllä vallitsee. Insomnium on löytänyt sielunsa.

Erityisen paljon pidän siitä, että musiikkiin on onnistuttu ujuttamaan paljon yksityiskohtia, jollaisia pomppii silmille (tai oikeammin korville) uusia jokaisen kuuntelukerran myötä. Vaikka edelliset albumit ovat olleet mielestäni kerta kaikkiaan loistavia ja monimuotoisia, tällaisia pieniä yksityiskohtia niillä on ollut vähemmän. Rakastan myös sitä faktaa, että yhtä bändin tavaramerkkiä, kuiskailuja, ei ole unohdettu tyylin kehittyessä. Mahdollisesti niitä on hieman vähemmän kuin joskus aiemmin, mutta ovat siellä edelleen läsnä persoonallisuutta lisäämässä.

Ensimmäisen kerran olen myös huomannut kyyneleiden kihoavan silmiini materiaalin kauneuden edessä. Aiemminkin on Insomniumin kohdalla välillä ollut vaikeaa kohdata melodioiden kauneutta, mutta tällä levyllä muutamissa kohdissa se asetetaan aivan uudelle tasolle. Kuunnelkaapa esimerkiksi Only One Who Waits, Unsung tai vaikkapa albumin nimibiisi One For Sorrow. Pari kappaletta on vielä työstämisen alla pituutensa vuoksi (Song of the Blackest Bird, Lay the Ghost For Rest), mutta kokemuksesta tiedän, että sitkeällä kuuntelulla nekin siitä avautuvat. Mietin viime postauksessani, voiko musiikki enää siitä parantua ja olen saanut vastauksen - KYLLÄ VOI. Jos koko levystä ei löydä muuta kritisoitavaa kuin että puhtaat laulut on edelleen miksattu turhan alas, kertoo se jotain hyvin oleellista.

Tällaisten ylisanojen jälkeen on paras hieman liennyttää ilmapiiriä sanomalla, että vain aika voi näyttää onko tämä kestävää. Todennäköisesti olen vielä vuosienkin päästä sitä mieltä, että tämä levy on upea, mutta sitä en voi sanoa kuinka henkilökohtaiseksi side tähän albumiin/bändiin loppujen lopuksi muotoutuu. Moni albumi on kaapannut osan sielustani mukaansa, mutta vuosien päästä musiikki ei ole enää tuntunut niin tärkeältä kuin jossain aiemmassa hetkessä. Esimerkiksi Sonata Arctica on sellainen tapaus, että arvostan edelleen heidän levyjään ja satunnaisesti kuuntelenkin, mutta millään heidän musiikillaan ei sellainen arvo enää ole kuin esimerkiksi vuonna 2007 vielä oli. Ikisuosikit ovat sitten aivan asia erikseen, mutta tämäkin arvostelun (köh, ylisanojen, köh) tynkä on tämän hetken tuotosta.

Viimeiseksi mutta ei vähäisemmäksi: KIITOS INSOMNIUM <3 Nyt jaksaa taas paremmin odottaa ensi kuun loppuun... tiedätte kyllä mitä.