Joskus on vaan ryömittävä mullan alla, suu täynnä likaa.

Indica - Pahinta tänään

Indican 10-vuotispäivän kunniaksi on pieni pakko esitellä tänä päivänä eräs heidän biisinsä (ja videonsa). Pahinta tänään on minusta eräs Indican upeimmista biiseistä, jo ihan sen vuoksi kuinka paljon se eroaa muista biiseistä. Toki Valoissa -levyltä esimerkiksi Elä on myös melko rock-vaikutteista, mutta Pahinta tänään onnistuu myös olemaan ehkä se kaikkein synkin Indica-biisi ainakin oman tulkintani mukaan. Lisäksi tämä biisi on pelastanut monelta hakkaan päätäni seinään -päivältä eikä parempaa livebiisiä vaan oikeasti ole. Kovin tärkeäksi biisi on itselleni muodostunut, vaikka ehkä tulkintani sen teksteistä on painotukseltaan vaihtunut tämän muutaman vuoden aikana. Olen aivan varma, että biisin kuvaavia tunteita on kohdannut hirveän moni jossain elämänsä vaiheessa, edes ohimenevästi jossain asiassa.

Huuhtele vaan
Minä olen pesunkestävä
En voi auttaa
Tietenkin saat maalata sun taivaat
liittää lampaita laumaasi

Joskus on vaan ryömittävä mullan alla suu täynnä likaa
Jokainen saa nähdä sateenkaaren kaikki päädyt pimeimmät taivaat

Rinnalleni en tarvi joukkoasi
Mä pysyn jaloillani, kun kaitsen murheitani

Sillä pahinta tänään on valkea valo
joka silmiini lyö, eikä varjoja varo
Sillä pahinta tänään on valkea valo
Mene pois, mene pois, mene pois
Pilaat pimeyteni

Kiillota vaan
Puhtaimmallekin lopulta maa värin antaa
Armoa jaat
Antaisit mielummin mun syntini kantaa

P.S. On myös eräs parhaimmista musiikkivideoista mitä olen koskaan nähnyt. Se on paljon sanottu minulta, sillä yleisesti en yleensä vaikutu musiikkivideoista. Harvoin osuu kohdalle oikeasti hyvän ja omaleimaisen idean sisältävää videota. Melko yksinkertaisista aineksistahan tämänkin biisin video on koottu, mutta tässä tapauksessa nimenomaan se tekee videosta niin upean. Biisin tunnelma ja teksti osuu niin hyvin yksiin videon kanssa, että videon ilmestyessä sitä tuli tuijoteltua monta kertaa putkeen. Lisäksi video on sopivalla tavalla häiriintynyt ja siitä voi vetää monenlaisia tulkintoja ja mikäs sen parempaa. Mustavalkoinen värimaailma vielä kruunaa sen kaiken.

Unbearable the beauty - Insomnium: One For Sorrow

Huhheijjaa, nyt täytyy tehdä ensimmäinen poikkeus blogini päälinjasta.

Insomnium on tutustumisesta lähtien kuulunut lempibändieni kastiin, vaikka sillä ei aivan niin henkilökohtaista arvoa ole ollut kuin monella muulla lempparilla. Esimerkiksi lyriikoihin tutustuminen on jäänyt vähän puolitiehen, koska pelkkä musiikki on potkinut päähän niin voimakkaasti. Hieman sääli tosin, tiedän että osa Insomniumin vahvuudesta on ollut myös kauniissa lyriikoissa ja projektina on ollut jo pitkään tutustua paremmin myös sanoituspuoleen. Ehkä viimein kuitenkin pääsen aloittamaan projektini viimein, koska tämä bändin on tehnyt Vuoden Levyn. Uskallan olettaa, että Nightwishin uusin tulee horjuttamaan tasapainoani vielä enemmän, mutta koska en osaa asettaa ko. bändiä samalle viivalle muiden kanssa vaan se on enemmänkin osa toista universumia, miellän mieluummin Insomniumin uutukaisen Vuoden Levyksi ja Nightwishin levyn johonkin aivan omaan luokkaansa.

Etukäteen odotin Ghost Brigaden uusimman (Until Fear No Longer Defines Us) nousevan tämän levyvuoden kirkkaimmaksi tähdeksi ja Insomniumilta uutta levyä enemmän jatkumona heidän upeiden levyjensä sarjaan. Nyt asiat sitten kääntyivätkin niin, että Ghost Brigaden levy on upea, mutta ei aivan edellisen levyn tasolle yltänyt ja Insomnium puolestaan pääsi One For Sorrow -levyllään yhden ison harppauksen eteenpäin. Viimeksi olen vastaavalla tavalla jäänyt sanattomaksi Ghost Brigaden Isolation Songsin kohdalla. Mikä kaihon tunne, mitkä melodiat, mikä kauneus!

Viime päivien aikana juuri mikään muu ei ole soittimessani pyörinyt kuin tämä kyseenomainen albumi. Olen välillä joutunut pakottamaan itseni vieroittumaan levystä, etten saa yliannostusta, jolloin en levyä pystyisi kuuntelemaan ollenkaan, koska se olisi silloin liian lähellä. Bändi on saanut palasensa loksahtamaan sillä tavalla, että tästä tulee alkamaan todennäköisesti aivan uudenlainen Insomnium -kausi. Edellinen albumi, Across the Dark, tuntuu tällä hetkellä johdattelulta varsinaiseen aiheeseen, siihen tyyliin mikä tällä levyllä vallitsee. Insomnium on löytänyt sielunsa.

Erityisen paljon pidän siitä, että musiikkiin on onnistuttu ujuttamaan paljon yksityiskohtia, jollaisia pomppii silmille (tai oikeammin korville) uusia jokaisen kuuntelukerran myötä. Vaikka edelliset albumit ovat olleet mielestäni kerta kaikkiaan loistavia ja monimuotoisia, tällaisia pieniä yksityiskohtia niillä on ollut vähemmän. Rakastan myös sitä faktaa, että yhtä bändin tavaramerkkiä, kuiskailuja, ei ole unohdettu tyylin kehittyessä. Mahdollisesti niitä on hieman vähemmän kuin joskus aiemmin, mutta ovat siellä edelleen läsnä persoonallisuutta lisäämässä.

Ensimmäisen kerran olen myös huomannut kyyneleiden kihoavan silmiini materiaalin kauneuden edessä. Aiemminkin on Insomniumin kohdalla välillä ollut vaikeaa kohdata melodioiden kauneutta, mutta tällä levyllä muutamissa kohdissa se asetetaan aivan uudelle tasolle. Kuunnelkaapa esimerkiksi Only One Who Waits, Unsung tai vaikkapa albumin nimibiisi One For Sorrow. Pari kappaletta on vielä työstämisen alla pituutensa vuoksi (Song of the Blackest Bird, Lay the Ghost For Rest), mutta kokemuksesta tiedän, että sitkeällä kuuntelulla nekin siitä avautuvat. Mietin viime postauksessani, voiko musiikki enää siitä parantua ja olen saanut vastauksen - KYLLÄ VOI. Jos koko levystä ei löydä muuta kritisoitavaa kuin että puhtaat laulut on edelleen miksattu turhan alas, kertoo se jotain hyvin oleellista.

Tällaisten ylisanojen jälkeen on paras hieman liennyttää ilmapiiriä sanomalla, että vain aika voi näyttää onko tämä kestävää. Todennäköisesti olen vielä vuosienkin päästä sitä mieltä, että tämä levy on upea, mutta sitä en voi sanoa kuinka henkilökohtaiseksi side tähän albumiin/bändiin loppujen lopuksi muotoutuu. Moni albumi on kaapannut osan sielustani mukaansa, mutta vuosien päästä musiikki ei ole enää tuntunut niin tärkeältä kuin jossain aiemmassa hetkessä. Esimerkiksi Sonata Arctica on sellainen tapaus, että arvostan edelleen heidän levyjään ja satunnaisesti kuuntelenkin, mutta millään heidän musiikillaan ei sellainen arvo enää ole kuin esimerkiksi vuonna 2007 vielä oli. Ikisuosikit ovat sitten aivan asia erikseen, mutta tämäkin arvostelun (köh, ylisanojen, köh) tynkä on tämän hetken tuotosta.

Viimeiseksi mutta ei vähäisemmäksi: KIITOS INSOMNIUM <3 Nyt jaksaa taas paremmin odottaa ensi kuun loppuun... tiedätte kyllä mitä.

Where Is My Shangri-la?

Electric Light Orchestra - Shangri-la

Electric Light Orchestra - tuttavallisemmin ELO - tuo 1970-luvulla hyvinkin suosittu yhtye, tuli löydettyä oikeastaan ihan vahingossa. Ostin kirpparilta hetken mielijohteesta erään soundtrackin (josta joskus myöhemmin lisää, samaan bändiin liittyen), joka ei loppujen lopuksi iskenyt sen kummemmin. Levyllä kuitenkin oli eräs ELOn biisi, josta sai alkunsa syvä rakkauteni tätä bändiä kohtaan ja sain taas pakottavan syyn tonkia rakkaan isäni levyhyllyä.

Olen valitettavasti sitä mieltä, että nykyajan rock-musiikista (ja osittain pop-musiikistakin) on hävinnyt soundeista se lämpöisyys, joka joskus aikoinaan oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Electric Light Orchestra ja moni muu rock/pop -yhtye teki ihan mielettömän upeaa musiikkia 1970-luvulla ja usein tulee haikailtua miksi tällaista musiikkia ei enää tehdä. Pidän kovasti nykymusiikistakin, mutta on sääli, että tietynlainen soundi on kadonnut tyystin nykymaailmasta ja kaipaan sitä aina ajoittain. Tällaisina hetkinä palaan mielelläni Kansasin ja Lynyrd Skynyrdin 1970-luvun tuotannon, Electric Light Orchestran, Status Quon ja monen muun vastaavan pariin.

ELOssa pidän erityisesti siitä miten arkipäiväisistä asioista he ovat tehneet upeita, ajattomia biisejä. Nykymaailmassakin olisi hyvä muistaa, että biisien aiheiden ei loppujen lopuksi tarvitse olla sen kummallisempia, ajattomimmat biisit syntyvät jonkin hetken fiiliksestä. Itse en koskaan ole oikein innostunut esimerkiksi sellaisista biiseistä, jotka koittavat kovasti paasata ja tehdä lausuntoa jostain asiasta. Parhaat biisit syntyvät puhtaasta tunteesta eikä sellaisesta upean biisin tehdäkseen tarvitse sortua pahoihin kliseisiin tai yksinkertaisuuksiin. Vai mitä sanotte tästä:

My Shangri-la has gone away
fading like the beatles on Hey Jude
She seemed to drift out on the rain
that came in some where softly from the blue

I'm getting out of love
Where is my Shangi-la?
I'm getting out of love
Where is my Shangi-la?

Shangri-la -biisiä (A New World Record, 1976) on usein tullutkin kuunneltua kaihoisassa mielentilassa. Vaikka sanat ovat hyvin simppelit ja yksinkertaiset, minusta laulun sanojen ei tarvitse välttämättä ollakaan aina täydellistä runoutta. Biisien sanoituksien voima lähtee musiikin ja sanoituksien yhteispelistä. Shangri-la onnistuu sitä paitsi kuvailemaan juuri tällä yhteispelillä tismalleen sen hetken fiiliksen, johon tämä sopii. Runous on sitten asia erikseen, kaikki eivät voi olla niin kuin Insomniumin pojat, musiikillisia taitureita ja runoilijoita samassa paketissa. Kaikki kunnia siis heillekin, mutta itse henkilökohtaisesti en aina vaadi sanoituksilta niin paljon. Kunhan sanoituksiin on panostettu ja niillä on oikeasti haluttu sanoa jotain eivätkä ne ole "I love you why, don't you love me back, I'm so sad" -huttua. Myönnettäköön, että ei ELOnkaan kaikki sanoitukset mitään kärkikastia ole, mutta ne biisit sitten tuovat jo musiikillisesti niin hyvän ja huolettoman mielen, ettei sitä sitten enää ehdi enää edes miettiä. Siinä onkin tämän bändin vahvuus.

Ja KUUNNELKAA, miten upea albumin lopetus biisin viimeiset puolitoista minuuttia (alkaen 4.10 -->) ovat! Toisinaan on noussut kyllä melkoiset kylmät väreet selkäpiissä juuri sen vuoksi.

Tällaista tällä kertaa, katsotaan mihin listani bändiin ja biisiin random -painike uppoaa seuraavalla kerralla!