Where Is My Shangri-la?

Electric Light Orchestra - Shangri-la

Electric Light Orchestra - tuttavallisemmin ELO - tuo 1970-luvulla hyvinkin suosittu yhtye, tuli löydettyä oikeastaan ihan vahingossa. Ostin kirpparilta hetken mielijohteesta erään soundtrackin (josta joskus myöhemmin lisää, samaan bändiin liittyen), joka ei loppujen lopuksi iskenyt sen kummemmin. Levyllä kuitenkin oli eräs ELOn biisi, josta sai alkunsa syvä rakkauteni tätä bändiä kohtaan ja sain taas pakottavan syyn tonkia rakkaan isäni levyhyllyä.

Olen valitettavasti sitä mieltä, että nykyajan rock-musiikista (ja osittain pop-musiikistakin) on hävinnyt soundeista se lämpöisyys, joka joskus aikoinaan oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Electric Light Orchestra ja moni muu rock/pop -yhtye teki ihan mielettömän upeaa musiikkia 1970-luvulla ja usein tulee haikailtua miksi tällaista musiikkia ei enää tehdä. Pidän kovasti nykymusiikistakin, mutta on sääli, että tietynlainen soundi on kadonnut tyystin nykymaailmasta ja kaipaan sitä aina ajoittain. Tällaisina hetkinä palaan mielelläni Kansasin ja Lynyrd Skynyrdin 1970-luvun tuotannon, Electric Light Orchestran, Status Quon ja monen muun vastaavan pariin.

ELOssa pidän erityisesti siitä miten arkipäiväisistä asioista he ovat tehneet upeita, ajattomia biisejä. Nykymaailmassakin olisi hyvä muistaa, että biisien aiheiden ei loppujen lopuksi tarvitse olla sen kummallisempia, ajattomimmat biisit syntyvät jonkin hetken fiiliksestä. Itse en koskaan ole oikein innostunut esimerkiksi sellaisista biiseistä, jotka koittavat kovasti paasata ja tehdä lausuntoa jostain asiasta. Parhaat biisit syntyvät puhtaasta tunteesta eikä sellaisesta upean biisin tehdäkseen tarvitse sortua pahoihin kliseisiin tai yksinkertaisuuksiin. Vai mitä sanotte tästä:

My Shangri-la has gone away
fading like the beatles on Hey Jude
She seemed to drift out on the rain
that came in some where softly from the blue

I'm getting out of love
Where is my Shangi-la?
I'm getting out of love
Where is my Shangi-la?

Shangri-la -biisiä (A New World Record, 1976) on usein tullutkin kuunneltua kaihoisassa mielentilassa. Vaikka sanat ovat hyvin simppelit ja yksinkertaiset, minusta laulun sanojen ei tarvitse välttämättä ollakaan aina täydellistä runoutta. Biisien sanoituksien voima lähtee musiikin ja sanoituksien yhteispelistä. Shangri-la onnistuu sitä paitsi kuvailemaan juuri tällä yhteispelillä tismalleen sen hetken fiiliksen, johon tämä sopii. Runous on sitten asia erikseen, kaikki eivät voi olla niin kuin Insomniumin pojat, musiikillisia taitureita ja runoilijoita samassa paketissa. Kaikki kunnia siis heillekin, mutta itse henkilökohtaisesti en aina vaadi sanoituksilta niin paljon. Kunhan sanoituksiin on panostettu ja niillä on oikeasti haluttu sanoa jotain eivätkä ne ole "I love you why, don't you love me back, I'm so sad" -huttua. Myönnettäköön, että ei ELOnkaan kaikki sanoitukset mitään kärkikastia ole, mutta ne biisit sitten tuovat jo musiikillisesti niin hyvän ja huolettoman mielen, ettei sitä sitten enää ehdi enää edes miettiä. Siinä onkin tämän bändin vahvuus.

Ja KUUNNELKAA, miten upea albumin lopetus biisin viimeiset puolitoista minuuttia (alkaen 4.10 -->) ovat! Toisinaan on noussut kyllä melkoiset kylmät väreet selkäpiissä juuri sen vuoksi.

Tällaista tällä kertaa, katsotaan mihin listani bändiin ja biisiin random -painike uppoaa seuraavalla kerralla!

Uudet tuulet.

Edellisestä merkinnästä on kulunut pieni tovi, heh. En todellakaan aio jatkaa enää tuota kyselyä, liian paljon aikaa sen aloittamisesta on kulunut, että enää oikeasti kiinnostaisi. Aion myös jossain vaiheessa poistaa ainakin sen osuuden tästä blogista, koska käännän nyt uuden sivun enkä halua luoda uutta blogiakaan. Anyways, erään ystäväni kyseltyä blogistani muutamaan otteeseen, tuli vierailtua pitkästä aikaa omassa profiilissa ja pian jo sainkin idean mihin suuntaan haluan blogia jatkossa kehittää.

Tästä lähtien blogini muuttuu lähinnä musiikkipainotteiseksi sillä aion tästä päivästä (tai yöstä) lähtien listata jokaiseen merkintään yhden biisin, joka minusta onnistuu sanomaan jotain oleellista esimerkiksi elämästä tai ansaitsee muuten vain jostain erityisestä syystä tulla erikseen esitellyksi. Olen näet musiikin suhteen vähän sellainen, että usein ihastun jonkun bändin x biisiin y, mutta itse bändi ei sitten välttämättä kolahdakaan sen kummallisemmin. Tällaisia listoja minun on paljon helpompi tehdä kuin esimerkiksi listata maata järisyttäviä albumeja.

En kuitenkaan halua rajata blogia vain tähän aihepiiriin lopullisesti. Väliin saatan lisäillä edelleen merkintöjä muusta elämästä tai musiikista muulta kantilta, mutta pääidea on nyt tämä ainakin toistaiseksi.

Ai niin, biisit eivät sitten ole missään paremmuusjärjestyksessä. Toisena huomionarvoisena seikkana sanottakoon, että jätän listauksen ulkopuolelle joitakin minuun syvästi vaikuttavia biisejä. Toisin sanoen tämä ei ole sellainen listaus, että listaisin kaikki lempibiisini. Jotta tämä pysyisi mielenkiintoisena myös lukijakunnalle (kyllä se siitä vielä kasvaa....), ei ole luvassa kymmentä biisiä erinäisiltä yhtyeiltä erikseen. Täytyy myös olla tunne, että minulla on jotain uutta sanottavaa jostakin biisistä, että se tiensä tänne löytää. Tämä on nyt pieni otos musiikkimaustani.

Slaying the Dreamer.

Tein äärimmäisen suuren virheen ja erehdyin lukemaan tiettyjen nimeltämainitsemattomien juorusivustojen kommenttiosastoja ja keskustelupalstoja. On vaikea sanoin kuvailla miltä nämä kommentit sisimmässäni tuntuivat. Yleensä välttelen näitä sivustoja ihan oman mielenterveyteni vuoksi, mutta aina toisinaan erehdyn näille sivuille ja hetkellisesti menetän uskoni ihmisyyteen. Tai ainakin suomalaisiin.

Pahansuopia, kateutta ja vihamielisyyttä tihkuvia ja ennen kaikkea ilkeitä tekstejä ovat nämä palstat pullollaan. Vaikka netti on täynnä roskaa ja tämä on pientä verrattuna joihinkin oikeisiin sekopäihin, silti ulkomaisilla sivustoilla, jopa juorusivustoilla, ihmiset osaavat pitää kielensä paremmin kurissa ja olla kohteliaampia. Suomessa jokaisen julkaistun uutisen mukana tulee joukko "asiantuntijoita", jotka laukovat mielipiteensä faktoina ja luulevat tietävänsä julkisuuden henkilön henkilökohtaisen elämän paremmin kuin tämä itse tietää. Ihmisten arvostelu ja haukkuminen tuntuu olevan täällä jokaisen perusoikeus ja ihminen on sitä parempi mitä ilkeämmän ja purevamman solvauksen keksii. Tätä sitten pidetään hyvänä vittuiluna ja huumorina.

Ja auta armias, jos satut olemaan imagoltasi puhdas eikä sinusta ole sen suuremmin törkyä esillä ja annat itsestäsi julkisuudelle aidon ja sydämellisen kuvan itsestäsi. Jos törkyä ei löydy, sitä aletaan keksimään. On kerta kaikkiaan mahdoton uskoa, että joku voisi olla aidosti juuri niin mukava kuin miltä vaikuttaa. On kuin joidenkin ihmisten virta elämään syntyisi toisten parjaamisesta. Näiden "keskustelijoiden" sanailu on parhaillaan kuin seuraisi julkista lynkkausta. Kuin olisi raahattu ihminen keskelle aukiota rangaistavaksi ja jokainen saisi tehdä tälle uhrille mikä vain parhaimmalta tuntuisi.

Ehkä olen taas vain aivan liian herkkä ihminen, kun otan tällaiset usein provosoivatkin puheenvuorot itseeni, mutta minusta tietynlainen kunnioitus ihmisiä kohtaan pitäisi aina olla. Lisäksi minusta provosoinnissa ei ole mitään hauskaa tai kivaa tai edes älykästä ja ottaa päähän myös se, että sitä tulisi sietää ja ymmärtää ellei sitten halua antaa itsestään tosikon kuvaa.

Huh. Onneksi tajusin irrottautua tuosta kauheasta solvausten viidakosta ja iskin vähän Nightwishia korviin. Muutama kierros The Poet and the Pendulumia ja Slaying the Dreameria auttoi kummasti, sai laskeutumaan noilta aggression porteilta ja ahdistuksen laantumaan.

En halua ikinä, ikinä, päätyä noin kyyniseksi kuin nuo noilla keskustelupalstoilla viihtyvät ihmiset.

----------------------------

You bastards tainted my tool
Raped my words, played me a fool
Gather your precious glitter and leave me be!
The Great Ones are all dead
And I'm tired, too

I, truly, hate, you, all!

Nightwish - Slaying the Dreamer

Arriving Somewhere But Not Here.

Löydän asiat jatkuvasti aivan väärään aikaan.

Viimeisimpänä esimerkkinä bändi nimeltä Porcupine Tree. Olen kuunnellut jo yli kaksi vuotta bändin Fear of a Blank Planet -albumia ja ollut varsin ihastuksissa kuulemastani. Keikoille en yhtä festarikeikkaa lukuunottamatta ole eksynyt, koska yhden albumin kuuntelu ei ole tuntunut siihen riittävältä.

Herää tietenkin kysymys miksi en sitten ole tutustunut bändiin lähemmin, vaikka Fear of a Blank Planet iski niin kovaa kuin iski ja olen aivan rakastunut Steven Wilsonin (Porcupine Treen nokkamiehen) ja Aviv Geffenin projekti-bändiin Blackfield. Vastauksena en voi antaa muuta kuin laiskuuteni tutustua hieman monimutkaiseen (tai välillä ylipäänsä) musiikkiin. Ajatus siihen syventymisestä tuntuu usein varsin väsyttävältä, koska tähän uuteen tutustuminen vie niin paljon aikaa ja on niin monta bändiä, johon haluaisin tutustua tarkemmin. Tarvitsen siihen tutustumiseen kunnon puuskan.

Ilokseni olen tosin viime aikoina huomannut, että myös monimutkaisempi musiikki avautuu helpommin korvissani ja esimerkiksi Devin Townsendin Synchestra kuulosti varsin hyvältä jo heti ensikuuntelulla. Sen kautta ajauduin kuuntelemaan pitkästä aikaa Porcupine Treeta ja tein Löydön. Löytö kulkee myös nimellä Deadwing, joka on Porcupine Treen kolmanneksi uusin, vuonna 2005 julkaistu studioalbumi. Tästä päästäänkin siihen minkä takia havaitsin jälleen kerran löytäväni asiat aina väärään aikaan.

Deadwing on aivan mielettömän upea albumi. Kauniit, melkoisen kaihoisan melankoliset melodiat, sähkökitaran käyttö oikeassa suhteessa ja Steven Wilsonin ääni saavat kyllä ainakin minut napattua mukaansa täydellisesti. Se mikä tässä sitten ottaa päähän, on se että jälleen kerran löydän bändin juuri silloin, kun he ovat olleet parikin kertaa Suomessa keikalla tässä välissä eikä siitä ole mitenkään kovin kauan. Osasin jälleen kerran löytää bändin juuri silloin, kun he eivät aivan heti tänne päin ole suuntaamassa. Lisäksi millaisia kokemuksia olisinkaan voinut saada näiden vuosien varrella, jos toimisin hieman eri tavalla.

Ja puhumattakaan siitä, että kuinka paljon minulla taas on otettavana kiinni materiaalia näinkin pitkän uran tehneeltä bändiltä!

Positiivisesti ajateltuna kuitenkin onni, että albumin ylipäänsä löysin. Siinä kaikki tällä kertaa. Steven Wilson on nero. Ei mulla muuta. *painuu kuuntelemaan lisää*

----------------------



All my designs, simplified
And all of my plans, compromised
All of my dreams, sacrificed

Ever had the feeling you've been here before?
Drinking down the poison the way you were taught
Every thought from here on in your life begins
And all you knew was wrong?

Porcupine Tree - Arriving Somewhere But Not Here

Uusi vuosi, uudet kujeet.

Vuosi 2010 jäi taa viettämällä iltaa parin hyvän ystävän ja ystävän poikaystävän seurassa. Vaikka ei sitten lopulta päästykään varsinaisen juhlinnan makuun, en kyllä missään nimessä olisi toivonut olevani missään muualla. Paljon tuli naurettua ja koska seura nyt vaan oli sanalla sanoen parasta, olen iltaan todellakin tyytyväinen. Myös keikalla tuli pyörähdettyä Pakkahuoneella Amorphiksen ja Ensiferumin merkeissä ja vaikka molempien tuotantoon tutustuminen on vielä vähän hakusessa, hyvä mieli sieltäkin jäi.

Vuosi 2009 oli eräs elämäni vaikeimmista vuosista ja sen loputtua toivoin vuodesta 2010 reilusti parempaa. Vaikka ei mennytkään vuosi ollut täyttä juhlaa alusta loppuun, olen kuitenkin ollut paljon onnellisempi kuin pariin vuoteen olen ollut. Sitä paitsi vastoinkäymisiä tulee aina vastaan, täydellistä vuotta ei olisi ollut syytäkään odottaa. Tärkeintä on se, että kokonaisuudessaan vuoden saldo kääntyy plussan puolelle. Mutta, toivottavasti 2011 tulee olemaan jopa parempi kuin 2010 oli! :)

Parasta menneessä vuodessa oli:

- ystävät, nyt viimeistään tiedän keitä he ovat. Kiitos heille, toivottavasti myös itse tietävät keitä ovat <3
- päättömät keikkareissut
- korkealentoiset suunnitelmat
- muutto omilleen
- itsetuntemuksen lisääntyminen
- uudet tuttavuudet
- oma henkinen kasvu
- tunteiden palaaminen koko laajuudessaan niin hyvässä kuin pahassakin :D

Typerät asiat:

- ikävät sattumukset läheisille
- peruuntuneet jutut
- turhat kiistat ja välikohtaukset
- tunnesekamelska, koska etsin vielä keinoa tulla toimeen kaikkien tunteideni kanssa
- ikävänpuuskat, olkoon kuinka sitten hyvää ikävää, kaipausta

--------------------------



Electric Light Orchestra - Mr. Blue Sky

Sun is shinin' in the sky,
There ain't a cloud in sight
It's stopped rainin'
Everybody's in a play
And don't you know
It's a beautiful new day.

Runnin' down the avenue,(Pant, Pant, Pant)
See how the sun shines brightly
In the city on the streets
Where once was pity,
Mr. Blue Sky is living here today.

(Chorus:)
Mr. Blue Sky, please tell us why,
You had to hide away
For so long where did we go wrong.

Hey there Mr. Blue
We're so pleased to be with you
Look around see what you do,
Everybody smiles at you.

Hey you with the pretty face,
Welcome to the human race
A celebration Mr. Blue Sky's
Up there waitin' and today
Is the day we've waited for

(Chorus)

Mr. Blue you did it right,
But soon comes Mr. Night,
Creepin' over, now his
Hand is on your shoulder,
Never mind I'll remember you this way.

(Chorus)

Päivän ajatus.

Vaikka en saa itse itsestäni irti mitään, se ei estä jakamasta filosofisia ajatuksia muiden suunnalta. Sain viimein luettua Zahirin loppuun, ei aivan niin vaikuttava kuin Veronica päättää kuolla ja Alkemisti olivat, mutta hyvin vaikuttava yhtä kaikki. Eli tässä Zahirista eräs monista minua puhuttelevista kohdista:

"Esther kysyy, miksi ihmiset ovat onnettomia.
"Syy on yksinkertainen', vanhus vastaa. "He ovat henkilöhistoriansa vankeja. Kaikki luulevat, että elämän tarkoituksena on noudattaa suunnitelmaa. Kukaan ei mieti, onko suunnitelma oma vai jonkun muun laatima. He keräävät toisten ihmisten kokemuksia, muistoja, asioita ja ideoita enemmän kuin jaksavat kantaa. Ja niin he unohtavat omat unelmansa."
Esther toteaa monen ihmisen sanovan hänelle: "Olet onnekas, koska tiedät mitä haluat elämältä. Minä sen sijaan en tiedä mitä haluaisin tehdä."
"Totta kai he tietävät", paimentolainen vastaa. "Kuinka moni tuntemistamme ihmisistä hokee: 'En ole tehnyt mitään mitä olisin halunnut, mutta tällaista elämä on.' Jos he sanovat, etteivät tehneet mitä olisivat halunneet, he siis tiesivät mitä halusivat. Todellisuus taas on pelkkä toisten kertoma tarina maailmasta ja siitä miten meidän tulisi käyttäytyä siinä. Ja kuinka moni sanoo vielä pahempaa: 'Olen tyytyväinen, koska uhraan elämäni rakastamieni ihmisten hyväksi.'
Luuletteko, että meitä rakastavat ihmiset haluavat nähdä meidän kärsivän heidän vuokseen? Onko rakkaus teidän mielestänne kärsimyksen lähde?"
"Rehellisesti sanottuna olen sitä mieltä"
"No niin asia ei saisi olla."
"

-----

Ja toinen vielä:

"Valon soturi ei unohda koskaan kiitosta.
Enkelit ovat auttaneet häntä taistelussa, taivaalliset voimat ovat asettaneet kaiken kohdalleen ja sallineet hänen käyttää kaiken taitonsa. Sen vuoksi hän polvistuu auringonlaskun aikaan ja kiittää ympärillään olevaa Suojaavaa viittaa.
Toverit sanovat: 'Kylläpä häntä onnistaa!' Mutta hän ymmärtää, että 'onni' on osata katsoa sivuilleen ja nähdä missä ystävät ovat, sillä heidän sanojensa kautta enkelit saivat äänensä kuuluviin."

----------------------

Jälkikommenttina vielä niille, jotka säikähtävät sellaisia sanoja kuin "enkelit" ja "taivaalliset voimat": Coelho ei kirjoita erityisesti minkään uskonnon näkökulmasta, vaan sekoittelee kirjoihinsa mukaan hyvin erilaisia filosofisia elementtejä. Pidän näistä, koska ne saavat pohtimaan, usein hyvin uudelta kantilta asioita.

Kirjoitusblokki.

Hei runsas lukijakuntani. (Kytkekää huumori-ilmaisin päälle... nyt.) Paha kirjoitusblokki menossa, palailen sitten aktivoimaan tän oikeasti, kun se menee ohi. Ehkäpä jo huomenna, näistähän ei ikinä tiiä meikätytön tapauksessa.