We're here because we're here and there's nothing to fear.

Ajattelin nyt palailla blogimaailman pariin, mutta en aio lupailla yhtään mitään päivitysnopeudesta tai edes blogin linjauksesta. Kirjoittelen sellaisista asioista, joista löytyy jotain sanottavaa ja ehkä päivittelen musiikkilistaa taas fiiliksen mukaan. En enää aio ottaa minkäänlaisia paineita tästä, mukava vain olla paikka, johon kirjoittaa muun muassa pohdintojaan ylös. Joskus lukioaikoinahan ja vielä hieman sen jälkeenkin tätä harrastin IRC-gallerian päiväkirjassani, mutta sittemmin se paikka on koko lailla kuollut pois enkä ole enää osannut löytää oikeaa kanavaa itseni ilmaisuun. Ehkä tämä bloginkin pitäminen on takkuillut sen vuoksi, etten ole osannut sitä vielä luontevasti käyttää. Anyways, katsotaan mihin tämä nyt tällä kertaa johtaa. Joka tapauksessa oli mukava taas pitkästä aikaa jollain tapaa kirjoittaa ajatuksiaan ihan julkiseksi.

Varoitus näin tämän varsinaisen tekstin alkajaisiksi: Luvassa ei mitään ihan kevyintä tekstiä ja ehkä monen mielestä asiasta, josta ei saisi puhua. Puhunpa nyt silti. Ja jos nyt joku sitten alkaa pitää hörhönä, so'll be it. Eikä se nyt loppujen lopuksi niin älyttömän kauas totuudesta ees mene.

Marssin tässä melko impulsiivisesti levykauppaan, koska piti saada ostettua Anatheman Weather Systems jo albumin parin ensimmäisen biisin perusteella. Albumi on vielä työn alla, mutta voin jo sanoa tykkääväni ja kovasti. Tätäkin kirjoittaessani olen jo ehtinyt laittaa albumin uusintapyöritykselle sen loputtua kesken. Albumin sisäistämisen keskeneräisyydestä huolimatta haluan kuitenkin tuoda esille erään asian, joka kiinnitti huomioni heti ensimmäisellä albumin kuuntelukerralla. Viimeinen biisi, Internal Landscapes pitää sisällään erään melko voimakkaan lainauksen tällaisesta kokemuksesta, jota kutsutaan englanniksi (en nyt sopivaa suomennosta keksi) nimellä "near death experience". Lainaus on myös painettu levyn kanteen. Eli, Joe Geraci, v. 1981:

"And I felt myself going. I was in a great deal of pain, it was very frightening experience, but I began to slip.. To just sort of, feel myself going, and I remember trying to hold on.. I'll be ok, I'll be ok.. And it got to the point where I just couldn't.. And everything began to just become very quiet. And I can remember with every ounce of strength I had I wanted to say goodbye to my wife, it was important to me.. And I did, I remember just turning my head, looking at her and saying.. I'm gonna die, goodbye Joan.. And I did.

It was then that I experienced what we call a near death experience, for me there was nothing near about it, it was there. It was a total immersion in light, brightness, warmth, peace, security.. I did not have an out of body experience, I did not see my body or anyone about me, I just immediately went into this beautiful bright light. It's difficult to describe, matter of fact it's impossible to describe. Verbally it cannot be expressed, it's something which becomes you and you become it.. I could say that I was peace, I was love, I was the brightness.. It was part of me.. And it's just so beautiful. It was eternity. It's like.. I was always there, and I will always be there.. That my existence on earth was just a very brief instant."

Ja totta kai, kun parantumattoman utelias olen, täytyi sitten kaivaa esiin, että kuka se tällainen Joe Geraci on. Törmäsin sitten videoon:

Sepä sitten olikin varsin kiinnostava tapaus. Jos kuolema todella on noin kaunis tapahtuma, en tiedä, mitä pelättävää meillä täällä on. Tuli myös mieleen tämän eutanasia-keskustelun puitteissa, että jos todella itse makaisin kuolinvuoteellani, olisin äärettömän kiitollinen, jos minulla olisi mahdollisuus valita äärettömän kidutuksen ja rauhan väliltä. Toki eutanasia ei ihan näin yksinkertainen asia ole, koska siihen liittyy paljon asioita, jotka tulee selvittää ennen kuin kyseiseen asiaan liittyvä laki voi tulla vireille. Silti tämä toi jonkinlaista vahvistusta ajatuksilleni asiasta.

Tietenkään ihan varmaksi ei mitään voi sanoa vain yhden videonpätkän perusteella, mutta tuon videon toisessa osassa viimeinen puheenvuoro aiheesta jättää kyllä vallan sanattomaksi, niin aidolta se vaikuttaa. Toki täytyy ottaa huomioon myös se seikka, että videon lähde/tekijä (Prophetic voices) ei ehkä se aivan puolueettomin ole, mutta ei kuulosta siltä, että noita sanoja puhujien suuhunkaan on laitettu. Kukin vetäköön omat johtopäätöksensä. Minä elän niin vapaasti kuin pystyn ja pidän mieleni avoinna. Ylipäätään haluaisin, että kuolema nostettaisiin taas keskusteluun läsnäolevaksi asiaksi eikä sitä enää karkotettaisi pois. Kun kuolema on unohdettu, sitä ei enää osata pitää yhtenä elämän osana vaan sitä pelätään ja sitä vältellään muun muassa tavoittelemalla ikuista nuoruutta tavalla tai toisella. Myönnän, että itsekin olen syyllistynyt ja syyllistyn kuolemanpelkoon edelleen, mutta toivoisin, että saisin sen karkoitettua pois ja tulevien sukupolvien osaavan suhtautua siihen terveemmällä tavalla.

Palatakseni vielä näistä syvemmistä vesistä itse albumiin: Täytyy sanoa, että olen äärettömän onnellinen, että sain palon tutustua juuri tähän albumiin. Yleensä kun uuteen musiikkiin tutustuminen osaa olla kohdallani varsin hankalaa, mielenkiinnon jakautuessa niin moneen paikkaan, etten lopulta tutustu mihinkään. Aina silloin tällöin onneksi jokin musiikki sitten nappaa huomioni aivan yllättäen ja löydän välillä varsinaisia aarteita. Tämä teos kuulostaa mielettömän kauniilta jo nyt ja enpä ihmettelisi lainkaan, vaikka nousisi ihan ikiaikaisten suosikkien joukkoon. Sanoituksista en hirveämmin osaa vielä sanoa sen kummallisempia asioita, mutta ehkä jotain kertoo se, että sain jonkinlaisen itkukohtauksen kesken kaiken eräästä sanoituksien kohdasta, kun albumia ensimmäistä kertaa kuuntelin.

Edellä mainittujen asioiden lisäksi täytyy sanoa, että on myös mukava löytää taas uusi musiikillisesti kevyempää suuntaa edustava albumi, viime aikoina kun kevyempi puoli musiikkimausta on ollut vahvempana ja en ole oikeastaan jaksanut raskaampaa materiaalia kuunnella. Siksipä olenkin ollut vailla uutta musiikkia, mutta en ole oikein tiennyt mistä etsiä. Raskaampia uusia tuttavuuksia kun löytää monen tutun kautta esimerkiksi heidän facebook-sivuiltaan. Täytyy ehdottomasti laittaa Anathema bändinä tarkempaan syyniin joskus myöhemmin.

When You're Gone I Turn to Stone.

Voi ELO, kuinka sinua rakastankaan. Sanoituksia en hirmuisesti tän bändin kohdalla seuraa, kun pelkästään musiikki riittää tuomaan iloisen mielen joka ikinen kerta. Jos ELO ei saa mieltä paranemaan ja tanssijalkaa vipattamaan, sitten jokin on pahasti vialla.

Nightwish - Imaginaerum

Oon jo luovuttanut tämän niin sanotun "blogin" kanssa, mutta onpahan ainakin joku paikka, johon kirjoittaa hajanaisia ajatuksiaan musiikista ylös silloin tällöin.

Anyways, kuukausi sitten olin täpinöissäni. Itse asiassa enemmän kuin täpinöissäni. Neljän vuoden pitkä odotus oli vihdoin päättymässä ja Nightwishin uusi albumi ilmestymässä. En ala sen tarkemmin selittää minkä takia Nightwishin musiikki nousee vielä näin yli seitsemänkin vuoden jälkeen muun musiikin yläpuolelle, vaikka lempibändeihini muitakin bändejä kuuluu. Sanottakoon vain, että ändi on antanut minulle musiikillaan - niin suoremmin kuin epäsuoremminkin - hyvin paljon ja moni elämäntilanne olisi ollut paljon takkuisempi ilman tätä musiikkia.

Siksipä Nightwishin uudet levyt ovat aina minulle Tapauksia, joiden kohdalla en osaa käyttäytyä lainkaan sillä tavalla kuin mahdollisesti ikäiseni odotettaisi käyttäytyvän. Toki olen lapsenmielinen muutenkin, mutta tämän bändin musiikki vie innostuksen aivan toisiin sfääreihin. Paljon kertoo jo sekin, että Anttilan nimmarijonossa tämän tyttösen sydän hakkasi kuin viimeistä päivää ja en osannut sanoa levyn annista mitään sen merkittävämpää parinkaan päivän jälkeen.

Nyt viimein haluan tallentaa oman arvioni levystä kappaleittain jonnekin. Ehkä joku tämän täältä vielä löytää ja mahdollisesti saa jotain irtikin *hymy*

Taikatalvi

Kaunis intro albumille. Aluksi en meinannut päästä oikein tähän kappaleeseen sisään sen yksinkertaisuudesta huolimatta ja se putosi vain sarjaan "ihan kiva nätti biisi". Siitäkin huolimatta, että aivan ensimmäisellä kuuntelukerralla totesin jo vain tämän perusteella Nightwishin olevan tutummilla poluilla DPP:hen verrattuna. Sittemmin luettuani sanat ja sisäistettyäni albumin paremmin myös tämä biisi tuotti kylmiä väreitä selkäpiissäni. Tällä hetkellä rakastan sitä eikä enää häiritse sekään, että kappale on hyvin joululaulumainen. Pienenä heikkoutena voisi toki mainita sen, että tämä on nimenomaan intro eikä sitä voi kuunnella kuuntelematta seuraavaa biisiä. Niin hyvin ne sointuvat yhteen. Voi toki siis myös keskustella onko se heikkous ensinkään.

Storytime

"Bombastic Abba Metal". Pitäkää vain outona, mutta minusta tämä on yksi Nightwishin parhaista biiseistä. Esimerkiksi joku 10-minuuttinen Ghost Love Scorekin kalpenee rajusti tämän rinnalla. Kerrankin "sinkkubiisi on levyn heikoin biisi" -kaava ei toteutunut. Minua ei haittaa lainkaan se, että kappale tarttuu tajuntaan heti ensikuulemalta ja on hyvin tarttuva melodialtaan kunhan vain se on osattu tehdä hyvin. On taito tehdä kappale, joka säilyttää mielenkiinnon kuuntelukerrasta toiseen tarttuvuudestaan huolimatta. Ihastumistani tähän kappaleeseen siivittää toki myös se, että sanoitukset ovat hyvin kauniit ja sopivat äärimmäisen hyvin musiikkiin. Kappaleessa kiteytyy toivon tunne ja jokainen kerta tätä kuunnellessa tuntuu kuin lähtisi lentoon.

Ghost River

Tämä on ollut eräs suosikeistani albumilla heti parista ensimmäisestä kuuntelusta lähtien. Anette laulaa (jälleen kerran) kauniisti, lapsikuoro sopii saumattomasti yhteen musiikin kanssa ja sanoitukset ovat taattua NW-laatua. Huolimatta siitä, että biisi on suosikkejani, olisi mielestäni orkesterin voinut jättää ainakin kertosäkeestä ja sitä edeltävästä osuudesta pois. Nyt orkesteri ei tunnu tuovan lisäarvoa musiikille ja varsinkin ensimmäisillä kuuntelukerroilla nämä kohdat tuntuivat hivenen tukkoisilta. Hyvin koskettava biisi pienestä soundin vajavaisuudesta huolimatta.

Slow, Love, Slow

Täytyy tähän väliin mainita, että yhtäkään oikeasti heikkoa raitaa ei albumilta löydy ja tykkään kovasti jokaisesta kappaleesta. Joten jos tätä joku lukee, lukekaa mielipiteeni albumista se mielessä, en jaksa sitä joka kappaleen kohdalla mainita. Anyways, Slow, Love, Slow ei kuitenkaan ihan suosikkieni joukkoon yllä. Rakastan Anetten laulua eikä esimerkiksi lyriikoissakaan ole moittimista, mutta siitä huolimatta moni muu kappale menee sen ohi. En pistä pahakseni, jos kappale livenä tulee, mutta sen pois jääminen setistä ei haittaisi niin paljon kuin monen muun levyn kappaleen. Tosin kuultuani tämän biisin erittäin hyvälaatuisilla vahvistin-kaiutin -tsydeemillä voin sanoa, että jos kappale livenä tulee vastaavalla laadulla, se voi mahdollisesti olla keikan kohokohtia edellä sanomistani asioista huolimatta.

I Want My Tears Back

Tämä oli jollain tapaa vaikea biisi aluksi. Tykkäilin kovasti biisin irkkuvaikutteista ja varsinkin soolokohdista, joissa varsinkin Troy pääsee loistamaan pilleineen ja tämän biisin sanoihin kiinnitin ensimmäisenä huomiota, mutta silti kappale tuntui jäävän musiikillisella tasolla etäiseksi. Sittemmin tämä onkin noussut albumin terävimpään kärkeen enkä malta odottaa maaliskuun keikkoja, kun Anetten blogin perusteella tämä kappale tulee olemaan keikkasetissä. Sanoitukset sopivat omiin ajatuksiin melko hyvin ja vaikka kyynelvarastoni ovat herkistymisen puitteissa olleet tukossa jonkun aikaa, tämä onnistuu koskettamaan kerta toisensa jälkeen.

Scaretale

Mahdollisesti albumin paras biisi. Tämän biisin sanoituksiin olen tutustunut albumin kappaleista ehkä huonoiten, sillä en koe biisiä kovin henkilökohtaiseksi. Eivätköhän nekin siitä vielä kuitenkin aukea kuuntelukertojen kasvaessa edelleen. Musiikillisestihan kappale on täyttä juhlaa alusta loppuun ja onnistui kirvoittamaan melkoiset naurut ensimmäisillä kuuntelukerroilla. Sirkustirehtööriosuuden jälkeinen nostatus nostaa karvat pystyyn edelleen ja Anette tarjoaa mielettömän laulusuorituksen. Laulusuoritusta on tämän kipaleen kohdalla myös kritisoitu, koska sitä ei koeta pelottavaksi, mutta itse en ole ajatellut sen edes tarkoitetun pelottavan kuuloiseksi ja istuu kappaleen tunnelmaan kuin nenä päähän. Suutun, jos tätä ei kuulla maaliskuussa livenä.

Arabesque

Ehdottomasti levyn visuaalisin kappale ja ehkäpä Nightwishin koko historian visuaalisin kappale. Pystyn helposti kuvittelemaan itseni itämaisen tanssin pyörteisiin jonnekin tuonne itäiselle pallonpuoliskolle. Siitä huolimatta tämä on jäänyt mieleen vähän sellaiseksi välisoitoksi eikä kovin usein tule yksittäisenä biisinä kuunneltua, vain albumin osana. Todennäköisesti toimisi paremmin yksittäisenä teoksena, jos olisi ollut himpun verran pidempi. Upea tämäkin sävellys silti on.

Turn Loose the Mermaids

Biisi, jota kuunnellessa jokainen tuntuu pillittävän viimeistä päivää. Itselleni tämä ei ole sellainen hajoilubiisi, vaikka hyvin koskettava kappale onkin. En sano, ettenkö olisi herkistynyt tälle(kin) biisille, mutta ennen kaikkea kappale onnistuu rauhoittamaan kerta toisensa jälkeen. En näe ensinnäkään biisiä kovin surullisena vaan aihepiiriä lähestytään rauhallisesti asian hyväksyneenä, toki kaihoten ja muistellen. Hyvin kaunis biisi, Blackmore's Night tulee vahvasti mieleen. Tämän biisin lopussa on tämän albumin eräs toinen varsin visuaalinen pätkä, voin kuvitella nuotion palamassa ja ihmisten tanssimassa sen ympärillä mahdollisesti meren tai metsän lähellä.

Rest Calm

Tämä taisi olla heti Storytimen jälkeen seuraava biisi, johon kiinnitin huomioni. Kertosäkeen sanoitukset olivat myös tältä albumilta ensimmäiset lajiaan, mitkä iskivät. Toivon, että jonain päivänä voin itse todeta samoin:

Every little memory resting calm in me
Resting in a dream
Smiling back at me
The faces of the past keep calling me to come back home
To caress the river with awe
Within there`s every little memory resting calm with me
Resting in a dream
Smiling back at me
The faces of the past keep calling me to come back home
Rest calm and remember me

Sinänsä aluksi biisi tuntui myös hieman ristiriitaiselta, koska kertosäkeen ei odottaisi kappaleen alun perusteella olevan niin rauhallinen. Lopun nostatus on myös jotain ylimaallista enkä edes huomaa kertosäkeen toistumista moneen kertaan, mitä myös moni on kritisoinut. Muutamasta kohdasta tulee niin Century Child kuin Oncekin mieleen.

The Crow, the Owl and the Dove

Mahdollisesti vähiten kuuntelemani kappale albumilta. Vaikka teksti puhuttelee, musiikki ei puhuttele aivan niin paljon. Ehkä siis myös vähiten suosikkini tältä levyltä. Tykkään kyllä kovasti monestakin asiasta (mm. Troy ja muinais-cumbrian kieli jaksaa aina ihastuttaa) ja mukava tunnelmapala tämä on, mutta ei kyllä aivan monen muun kappaleen tasolle yllä. Toivon, että saman keikkaillan aikana ei kuulla sekä the Islanderia että tätä. The Islanderhan on eräs suosikkejani DPP:ltä, mutta jollakin tapaa kaksi samantyyppistä tunnelmointia on ehkä liikaa. Voin toki joutua vielä syömään sanani, mutta näillä mennään nyt.

The Last Ride of the Day

Ehdottomia suosikkejani jälleen kerran ja sanoitukset osuvat taas aivan nappiin. Jos jollakin sanalla pitäisi kappaletta kuvata, se olisi ehdottomasti elämänhaluinen. Vahva luotto on siihen, että tämä ainakin tullaan kuulemaan livenä ja olen jo voinut kuvitella itseni monta kertaa heilumaan tämän tahtiin keikalle. Biisin jälkeen tulee melko hengästynyt olo, tuntuu juuri siltä kuin olisi juuri käynyt läpi huvipuistoajelun esimerkiksi vuoristoradassa. Upea biisi.

Song of Myself

Varmaan vaikeimmin avautuva biisi tältä albumilta. Alusta asti olen tykännyt biisin loppurunosta ja se olikin ensimmäinen asia, joka albumilta sai kyynelhanat auki. Sen sijaan kappaleen varsinainen musiikkiosuus oli pitkän aikaa pieni pettymys odotuksiini nähden. Pikku hiljaa pääsin kuitenkin biisiin - ja erityisesti tekstiin - sisälle ja Piano Black -osuus on nykyään jo vähän liiankin kaunis. Hieman tulee paikoitellen mieleen Beauty of the Beast, ainakin juuri tuosta osuudesta. Nykyään pidän myös tätä kappaletta eräänä albumin kohokohdista ja vaikka moni on kanssani eri mieltä, lopun runo-osuutta ei vaan voi skipata tai kuuntelukokemus jää vajaaksi. Upeaa tekstiä, upeaa. Upea teos.

Imaginaerum

Albumin lopetusbiisi, joka ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen tuntui hivenen turhalta lisäykseltä, mutta nykyään ymmärrän senkin olemassaolon. Pistää albumin kokoon kauniilla tavalla ja voin jo kuvitella itseni katsomaan leffan lopputekstejä tämän pyöriessä taustalla.

----

There. Täytyy sanoa vielä, että näin reilun kuukauden albumia kuunnelleena on ollut vaikea palailla kuuntelemaan vanhaa materiaalia. Kaikki vanha tuntuu tällä hetkellä kuluneelta ja tuntuu, ettei bändi mitenkään voi enää tehdä parempaa levyä. Vaikka Century Childilla tulee aina olemaan mielessäni erityinen merkitys, Imaginaerumista on löytynyt sille kovan luokan haastaja ja vähän luulen, että jonain päivänä miellän Imaginaerumin lempparikseni NW-levyistä. Palailen varmasti vielä jokin päivä maan pinnalle tästä tunnetilasta ja vanha materiaali tulee taas maistumaan, mutta eipä tässä voi muuta kuin kiittää koko bändiä tästä teoksesta. Keikkoja odotellessa. Siitä on kovin pitkä aika, kun olen odottanut keikalla nimenomaan uusia biisejä enkä haikaillut vanhan materiaalin perään.

See You in Hell.

Enpä taas sitten mennyt aikaisin nukkumaan vaan ajauduin kuuntelemaan Sentencediä. Vaikka en olekaan bändiä kuunnellut kuin pari vuotta ja näin ollen missannut bändin olemassaolon, tunnen toisinaan outoa kaipausta ja ikävää bändiä kohtaan. Outoa tuntea ikävää, kun ei ole nähnyt yhtään keikkaa ja alkanut kuunnellakin muutama vuosi bändin hautaamisen jälkeen. Oman osansa tuo varmasti se seikka, että Sentencedillä on omassa elämässäni - niin kuin niin monella muullakin - ollut erityinen paikkansa.

Uskomattoman tunnepitoista materiaalia ja vaikka bändi on täysin erilainen verrattuna Nightwishiin, molemmat ovat onnistuneet kaivamaan minusta esiin sellaista tunnevuoristorataa, ettei ole todellista. Molempien kohdalla on toisinaan miltei mahdoton kuunnella heidän musiikkiaan, koska tunnereaktiot ovat sen verran voimakkaita, ettei niitä pysty kohtaamaan. Osaan vielä kaiken lisäksi imeä itseeni vahvoja tunnetiloja ja vaikka en voisi samaistua jonkun biisin tunnetilaan juuri sillä hetkellä, saatan silti saada kaiun vastaavasta olotilasta. And sometimes it's just too much to bear. On myös melkein yhtä paha jumittua kuuntelemaan Sentencediä keskellä yötä kuin Nightwishia - siitä ei nimittäin ihan heti loppua tule.

Jos Nightwishia parempaa kauneuden ja kaipuun luojaa ei ole, sen paikan Sentenced täyttää yhtä hyvin toivottomuuden, surun ja melankolian tunnelmallaan. Toki materiaalista löytyy biisejä monenlaisiin tunnetiloihin, mutta erityisen synkkäähän bändi sanoituksiltaan oli ja oikeastaan vain The Cold White Light -levyllä näkyy kajastaa hieman valoa tunnelin päässä ajoittain. Kuten jo aiemmin tuli todettua: joskus on vain ryömittävä mullan alla suu täynnä likaa. Sentenced on ollut näiden tunnelmien purkajana korvaamaton apu. Tässä vielä Senareilta kaksi toisinaan hyvinkin hajottavista biiseistä, joista jälkimmäisestä kaikki tänäkin iltana lähti, No One There ja End of the Road. Molemmat ovat olleet minulle hyvin tärkeitä biisejä ja ovat tietysti edelleen, erityisesti sanoitukset ovat iskeneet pahasti hermoon erityisesti menneisyydessä.

Uutta musiikkia.

Nyt kun tässä on ollut vähän kaikenlaista vilskettä ja tekemistä, on bloginkin pito pienellä jäähyllä. Nyt alkaa taas pikkuhiljaa helpottaa, joten tässäpä seuraavaksi jotain, mihin hetken mielijohteesta päätin tutustua eräs yö tehtyäni ison kasan kurssitehtäviä pois alta ja odottaessani aamun saapumista Nightwish-lippujen muodossa.

Homman nimi on MyGrain -niminen bändi ja biisi nimeltään Dust Devils and Cosmic Storm. Kyseenomainen bändi tai kappale eivät kumpikaan ole ainakaan vielä lunastanut paikkaansa maailmaa järisyttävien asioiden joukosta, mutta tarttuvuutta, kekseliäisyyttä, iskevyyttä ja aggressiivisuutta löytyy sen verran, että melkoisen lupaavalta kuulostaa. Tulevaisuus näyttää kuinka korkealle bändisuosikeissani tämä bändi kipuaa, mutta eiköhän ainakin uusin albumi tule hankittua hyllyyn jossain vaiheessa. Toivottavasti vain ei käy niin kuin Gojiran tapauksessa on käynyt eli kuuntelen muutamaan otteeseen kappaleita ja totean että kuulostaa pirun hyvältä, mutta lähempi tutustuminen katkeaa aina siihen, ettei ole oikeanlainen fiilis sille musiikille. Kyseiseen bändiin kun on tosiaan pitänyt tutustua kunnolla jo varmaan vuoden verran.

Varsinaiseen aiheeseen palatakseni: MyGrain on tällaista kai melodiseksi death metalliksi luokiteltavaa, paikoin varsin hengästyttävällä tahdilla etenevää musiikkia. Tuohon melodiseen death metalliin nähden on varsin outoa, etten ole jo aiemmin tutustunut bändiin, kun tuntuu olevan kaiken lisäksi melkoisessa nosteessakin. Tämä selittyy kenties sillä, että bändin nimi on jostain syystä ollut rekisteröityneenä aivoihini industrial metalin edustajana. En ole siis mikään suuri industrial metal -fani (vaikka esim. PAINia mielelläni välillä kuuntelen) ja industrial metal -nimike ei yleensä saa kiinnostumaan tarpeeksi tutustuakseni bändeihin. Onhan tässäkin mukana jonkinlaista konesoundia, mutta lähinnä mausteena. Sattumalta siis törmäsin netissä seikkailtuani tähän nimeen taas uudestaan ja olipa nyt sitten pakko testata. Onneksi testasin!

Huh, takkuaa nyt ajatus ja kirjoitus sillä tavalla, että parempi hipsiä nukkumaan. Pahoittelen siis kovasti, jos teksti on tällä kertaa vaikeaselkoista - niin sinunkin tekstisi olisi, jos olisit juuri kirjoittanut viisi sivua tekstiä tietokoneella kurssitehtäviä. Lisäksi sellainen huomio tähän loppuun, että huolimatta viime aikojen metallipainotteisuudesta the Lista ei koostu pelkistä metalliviisuista. En koe esimerkiksi itseäni hevariksi tai edes varsinaisesti metallin kuuntelijaksi, vaikka viime vuosina nimenomaan sieltä puolelta on löytynyt parhaat bändit. Kuuntelen paljon muutakin ja jos vain rahaa olisi hieman enemmän, näkyisi se myös levyhyllyni koostumuksessa. Mutta älköön kukaan huolehtiko (jos tätä sattuu seuraamaan), monipuolistumista tulossa vielä. Käytän vain usein näiden biisien valinnassa random number -nettipalvelinta hyödyksi, sillä lista on melko pitkä ja aina fiilis ei kerro mitä haluaisi seuraavaksi esitellä.

Ja nyt tämä selitysloota sulkenee ainakin yön ajaksi, nauttikaa hyvästä musiikista ja - toisin kuin minä - nukkukaa hyvin!

Ei ole sellaista pimeää, jota minun hento käteni ei torjuisi.

Ultra Bra - Minä suojelen sinua kaikelta

Tällä biisillä on minulle aivan erityinen arvo ja siihen liittyy eräs arvokkaimmista muistoistani. En edes muista vuotta enää, mutta 2000-luvun alkupuoliskoa se kuitenkin oli. Olin pienenä tyttönä kova pelkäämään ties minkälaisia asioita ja eräs ilta menikin sitten kovin pelokkaissa merkeissä, nyt jo tosi typerältä tuntuvan asian takia. Juttelin sitten isäni kanssa asiasta pitkään nukkumaan mennessäni ja kun isäni sitten lähti huoneestani, sanoi hän: "Ultra Bran sanoin: Minä suojelen sinua kaikelta". Tuon hetken jälkeen biisiä on ollut ajoittain jopa vaikea kuunnella ja siihen on piirtynyt ikuinen muistojälki. Eikä sille mitään vaan voi, on tuo biisi muutenkin vaan niin upea niin sanoiltaan kuin sävellykseltäänkin. Valitettavasti tube ei tarjonnut kuin vaan live-version, mutta ehkäpä se kelpaa.

Olen hiihtänyt jään yli Seurasaareen
olen ajanut hiomavaunulla sumuisena aamuna
Olen seissyt laiturilla kolme
ja nähnyt Kölnin tuomiokirkon 

Olen kahlannut rantaveteen
soutanut soutuveneellä sumuisena aamuna
Olen seissyt laiturilla hiljaa
ja kuullut äänet kaukaisten laivojen 

Olen eksynyt Latviassa
kävellyt kaupungin reunan yli
Luulin katoavani
mutta pääsin kuitenkin takaisin 

Ensin vieraiden ihmisten juhliin
ja lopulta kaupunkiin
Jossa minut tunnetaan kahviloissa 

Minä suojelen sinua kaikelta
mitä ikinä keksitkin pelätä
Ei ole sellaista pimeää
jota minun hento käteni ei torjuisi 

Minä suojelen sinua kaikelta
mitä ikinä keksitkin pelätä
Ei ole sellaista pimeää
jota minun hento käteni ei torjuisi 

Olen eksynyt Latviassa
kävellyt kaupungin reunan yli
Luulin katoavani
mutta pääsin kuitenkin takaisin 

Ensin vieraiden ihmisten juhliin
ja lopulta kaupunkiin
Jossa minut tunnetaan kahviloissa 

Minä suojelen sinua kaikelta
mitä ikinä keksitkin pelätä
Ei ole sellaista pimeää
jota minun hento käteni ei torjuisi

Minä suojelen sinua kaikelta
mitä ikinä keksitkin pelätä
Ei ole sellaista pimeää
jota minun hento käteni ei torjuisi

Rocking Chair Without a Dreamer.

Nightwish - Meadows of Heaven

Olen koittanut välttää liian monen biisin esittelemistä samalta bändiltä, mutta muun muassa Nightwishin kohdalla ei vain yhden biisin valikoiminen laajasta tuotannosta tee oikein bändille oikeutta. Nyt valitettavasti tulee samaa bändiä myös kaksi päivää putkeen, kun random -painike näin valitsi.

No, mutta. Meadows of Heaven. Yhdestäkään muusta biisistä ei ole sellaista kylmien väreiden määrää tullut kuin tästä biisistä. Muistan Dark Passion Play:n ilmestymisen aikoihin biisin ensi kertaa avautuessa itkeneeni hillittömästi kävellessäni kotiin päin, vain ja ainoastaan biisin tuottamien säväreiden takia. En tiedä nostaisinko kuitenkaan tätä bändin biisiä jalustalle bändin PARHAANA ikinä, sillä on monia aivan yhtä tärkeitä biisejä, mutta eri tavalla. Ehkä ei pitäisikään lähteä luokittelemaan sen pahemmin, sanottakoon vain että Meadows of Heaven on eräs kauneimmista biiseistä mitä maailmassa tiedän.

Vuonna 2007 se oli tämä nimenomainen biisi, joka sai minut vakuuttuneeksi, että Nightwish teki oikean laulajavalinnan. En ole koskaan varsinaisesti rakastunut Anetteen Dark Passion Playn laulusuoritusten vuoksi (vaikka aina hänestä silläkin levyllä olen pitänyt), enemmänkin live-vedot ovat vakuuttaneet minut hänen taidoistaan. Dark Passion Play on häneltä melkein heikko suoritus, ainakin jos vertaa Dark Passion Play -kiertueen viimeisiin vetoihin. Meadows of Heaven on kuitenkin tähän mennessä kuulluista Anetten studiovedoista ehdottomasti parhain ja siinä hänen suorituksensa on kaikkea muuta kuin heikko, vaikka vertaisi uusiin vetoihin (katsokaa vaikka tämän tekstin lopusta Meadows of Heavenin Hartwall 2009 -versio).

Biisihän kertoo Tuomaksen lapsuudesta ja pystyn hänen tekstiinsä samaistumaan melkoisen hyvin, lapsuuteni oli joistakin kaveridraamoista huolimatta onnellinen. Palaisin takaisin minä päivänä tahansa, asiat tuntuivat olevan niin paljon yksinkertaisempia silloin. Tämä biisi toimii valtavana inspiraationa noihin tunnelmiin ja edelleen, näin neljä vuotta Dark Passion Playn ilmestymisen jälkeen, se jollain tavalla onnistuu sitä kuunnellessani hätkähdyttämään edelleen. Ei ole myöskään mikään ihme, että Nightwishin Jukka - suhteellisen vakaa ateisti - sanoi ennen albumin ilmestymistä, että meinasi tulla uskoon Meadows of Heavenin gospel-kuoroa kuunnellessaan. Ylimaalliseltahan tuo suoritus kuulostaa.

Tässä vielä vertailun vuoksi live-versio vuoden 2009 lopulta (ainoa biisi jossa Anetten kehittyminen laulajana näkyy vain pienissä vivahde-eroissa):



I close my eyes
The lantern dies
The scent of awakening
Wildhoney and dew

Childhood games
Woods and lakes
Streams of silver
Toys of olden days

Meadows of heaven

The flowers of wonder
And the hidden treasures
In the meadow of life
My acre of heaven
A 5-year-old winterheart
In a place called home
Sailing the waves of past

Meadows of heaven

Rocking chair without a dreamer
A wooden swing without laughter
Sandbox without toy soldiers
Yuletide without the Flight

Dreambound for life

Flowers wither, treasures stay hidden
Until I see the 1st star of fall

I fall asleep
And see it all:
Mother's care
And color of the kites

Meadows of heaven