perjantai 13. huhtikuuta 2012
When You're Gone I Turn to Stone.
Voi ELO, kuinka sinua rakastankaan. Sanoituksia en hirmuisesti tän bändin kohdalla seuraa, kun pelkästään musiikki riittää tuomaan iloisen mielen joka ikinen kerta. Jos ELO ei saa mieltä paranemaan ja tanssijalkaa vipattamaan, sitten jokin on pahasti vialla.
keskiviikko 28. joulukuuta 2011
Nightwish - Imaginaerum
Oon jo luovuttanut tämän niin sanotun "blogin" kanssa, mutta onpahan ainakin joku paikka, johon kirjoittaa hajanaisia ajatuksiaan musiikista ylös silloin tällöin.
Anyways, kuukausi sitten olin täpinöissäni. Itse asiassa enemmän kuin täpinöissäni. Neljän vuoden pitkä odotus oli vihdoin päättymässä ja Nightwishin uusi albumi ilmestymässä. En ala sen tarkemmin selittää minkä takia Nightwishin musiikki nousee vielä näin yli seitsemänkin vuoden jälkeen muun musiikin yläpuolelle, vaikka lempibändeihini muitakin bändejä kuuluu. Sanottakoon vain, että ändi on antanut minulle musiikillaan - niin suoremmin kuin epäsuoremminkin - hyvin paljon ja moni elämäntilanne olisi ollut paljon takkuisempi ilman tätä musiikkia.
Siksipä Nightwishin uudet levyt ovat aina minulle Tapauksia, joiden kohdalla en osaa käyttäytyä lainkaan sillä tavalla kuin mahdollisesti ikäiseni odotettaisi käyttäytyvän. Toki olen lapsenmielinen muutenkin, mutta tämän bändin musiikki vie innostuksen aivan toisiin sfääreihin. Paljon kertoo jo sekin, että Anttilan nimmarijonossa tämän tyttösen sydän hakkasi kuin viimeistä päivää ja en osannut sanoa levyn annista mitään sen merkittävämpää parinkaan päivän jälkeen.
Nyt viimein haluan tallentaa oman arvioni levystä kappaleittain jonnekin. Ehkä joku tämän täältä vielä löytää ja mahdollisesti saa jotain irtikin *hymy*
Taikatalvi
Kaunis intro albumille. Aluksi en meinannut päästä oikein tähän kappaleeseen sisään sen yksinkertaisuudesta huolimatta ja se putosi vain sarjaan "ihan kiva nätti biisi". Siitäkin huolimatta, että aivan ensimmäisellä kuuntelukerralla totesin jo vain tämän perusteella Nightwishin olevan tutummilla poluilla DPP:hen verrattuna. Sittemmin luettuani sanat ja sisäistettyäni albumin paremmin myös tämä biisi tuotti kylmiä väreitä selkäpiissäni. Tällä hetkellä rakastan sitä eikä enää häiritse sekään, että kappale on hyvin joululaulumainen. Pienenä heikkoutena voisi toki mainita sen, että tämä on nimenomaan intro eikä sitä voi kuunnella kuuntelematta seuraavaa biisiä. Niin hyvin ne sointuvat yhteen. Voi toki siis myös keskustella onko se heikkous ensinkään.
Storytime
"Bombastic Abba Metal". Pitäkää vain outona, mutta minusta tämä on yksi Nightwishin parhaista biiseistä. Esimerkiksi joku 10-minuuttinen Ghost Love Scorekin kalpenee rajusti tämän rinnalla. Kerrankin "sinkkubiisi on levyn heikoin biisi" -kaava ei toteutunut. Minua ei haittaa lainkaan se, että kappale tarttuu tajuntaan heti ensikuulemalta ja on hyvin tarttuva melodialtaan kunhan vain se on osattu tehdä hyvin. On taito tehdä kappale, joka säilyttää mielenkiinnon kuuntelukerrasta toiseen tarttuvuudestaan huolimatta. Ihastumistani tähän kappaleeseen siivittää toki myös se, että sanoitukset ovat hyvin kauniit ja sopivat äärimmäisen hyvin musiikkiin. Kappaleessa kiteytyy toivon tunne ja jokainen kerta tätä kuunnellessa tuntuu kuin lähtisi lentoon.
Ghost River
Tämä on ollut eräs suosikeistani albumilla heti parista ensimmäisestä kuuntelusta lähtien. Anette laulaa (jälleen kerran) kauniisti, lapsikuoro sopii saumattomasti yhteen musiikin kanssa ja sanoitukset ovat taattua NW-laatua. Huolimatta siitä, että biisi on suosikkejani, olisi mielestäni orkesterin voinut jättää ainakin kertosäkeestä ja sitä edeltävästä osuudesta pois. Nyt orkesteri ei tunnu tuovan lisäarvoa musiikille ja varsinkin ensimmäisillä kuuntelukerroilla nämä kohdat tuntuivat hivenen tukkoisilta. Hyvin koskettava biisi pienestä soundin vajavaisuudesta huolimatta.
Slow, Love, Slow
Täytyy tähän väliin mainita, että yhtäkään oikeasti heikkoa raitaa ei albumilta löydy ja tykkään kovasti jokaisesta kappaleesta. Joten jos tätä joku lukee, lukekaa mielipiteeni albumista se mielessä, en jaksa sitä joka kappaleen kohdalla mainita. Anyways, Slow, Love, Slow ei kuitenkaan ihan suosikkieni joukkoon yllä. Rakastan Anetten laulua eikä esimerkiksi lyriikoissakaan ole moittimista, mutta siitä huolimatta moni muu kappale menee sen ohi. En pistä pahakseni, jos kappale livenä tulee, mutta sen pois jääminen setistä ei haittaisi niin paljon kuin monen muun levyn kappaleen. Tosin kuultuani tämän biisin erittäin hyvälaatuisilla vahvistin-kaiutin -tsydeemillä voin sanoa, että jos kappale livenä tulee vastaavalla laadulla, se voi mahdollisesti olla keikan kohokohtia edellä sanomistani asioista huolimatta.
I Want My Tears Back
Tämä oli jollain tapaa vaikea biisi aluksi. Tykkäilin kovasti biisin irkkuvaikutteista ja varsinkin soolokohdista, joissa varsinkin Troy pääsee loistamaan pilleineen ja tämän biisin sanoihin kiinnitin ensimmäisenä huomiota, mutta silti kappale tuntui jäävän musiikillisella tasolla etäiseksi. Sittemmin tämä onkin noussut albumin terävimpään kärkeen enkä malta odottaa maaliskuun keikkoja, kun Anetten blogin perusteella tämä kappale tulee olemaan keikkasetissä. Sanoitukset sopivat omiin ajatuksiin melko hyvin ja vaikka kyynelvarastoni ovat herkistymisen puitteissa olleet tukossa jonkun aikaa, tämä onnistuu koskettamaan kerta toisensa jälkeen.
Scaretale
Mahdollisesti albumin paras biisi. Tämän biisin sanoituksiin olen tutustunut albumin kappaleista ehkä huonoiten, sillä en koe biisiä kovin henkilökohtaiseksi. Eivätköhän nekin siitä vielä kuitenkin aukea kuuntelukertojen kasvaessa edelleen. Musiikillisestihan kappale on täyttä juhlaa alusta loppuun ja onnistui kirvoittamaan melkoiset naurut ensimmäisillä kuuntelukerroilla. Sirkustirehtööriosuuden jälkeinen nostatus nostaa karvat pystyyn edelleen ja Anette tarjoaa mielettömän laulusuorituksen. Laulusuoritusta on tämän kipaleen kohdalla myös kritisoitu, koska sitä ei koeta pelottavaksi, mutta itse en ole ajatellut sen edes tarkoitetun pelottavan kuuloiseksi ja istuu kappaleen tunnelmaan kuin nenä päähän. Suutun, jos tätä ei kuulla maaliskuussa livenä.
Arabesque
Ehdottomasti levyn visuaalisin kappale ja ehkäpä Nightwishin koko historian visuaalisin kappale. Pystyn helposti kuvittelemaan itseni itämaisen tanssin pyörteisiin jonnekin tuonne itäiselle pallonpuoliskolle. Siitä huolimatta tämä on jäänyt mieleen vähän sellaiseksi välisoitoksi eikä kovin usein tule yksittäisenä biisinä kuunneltua, vain albumin osana. Todennäköisesti toimisi paremmin yksittäisenä teoksena, jos olisi ollut himpun verran pidempi. Upea tämäkin sävellys silti on.
Turn Loose the Mermaids
Biisi, jota kuunnellessa jokainen tuntuu pillittävän viimeistä päivää. Itselleni tämä ei ole sellainen hajoilubiisi, vaikka hyvin koskettava kappale onkin. En sano, ettenkö olisi herkistynyt tälle(kin) biisille, mutta ennen kaikkea kappale onnistuu rauhoittamaan kerta toisensa jälkeen. En näe ensinnäkään biisiä kovin surullisena vaan aihepiiriä lähestytään rauhallisesti asian hyväksyneenä, toki kaihoten ja muistellen. Hyvin kaunis biisi, Blackmore's Night tulee vahvasti mieleen. Tämän biisin lopussa on tämän albumin eräs toinen varsin visuaalinen pätkä, voin kuvitella nuotion palamassa ja ihmisten tanssimassa sen ympärillä mahdollisesti meren tai metsän lähellä.
Rest Calm
Tämä taisi olla heti Storytimen jälkeen seuraava biisi, johon kiinnitin huomioni. Kertosäkeen sanoitukset olivat myös tältä albumilta ensimmäiset lajiaan, mitkä iskivät. Toivon, että jonain päivänä voin itse todeta samoin:
Every little memory resting calm in me
Resting in a dream
Smiling back at me
The faces of the past keep calling me to come back home
To caress the river with awe
Within there`s every little memory resting calm with me
Resting in a dream
Smiling back at me
The faces of the past keep calling me to come back home
Rest calm and remember me
Sinänsä aluksi biisi tuntui myös hieman ristiriitaiselta, koska kertosäkeen ei odottaisi kappaleen alun perusteella olevan niin rauhallinen. Lopun nostatus on myös jotain ylimaallista enkä edes huomaa kertosäkeen toistumista moneen kertaan, mitä myös moni on kritisoinut. Muutamasta kohdasta tulee niin Century Child kuin Oncekin mieleen.
The Crow, the Owl and the Dove
Mahdollisesti vähiten kuuntelemani kappale albumilta. Vaikka teksti puhuttelee, musiikki ei puhuttele aivan niin paljon. Ehkä siis myös vähiten suosikkini tältä levyltä. Tykkään kyllä kovasti monestakin asiasta (mm. Troy ja muinais-cumbrian kieli jaksaa aina ihastuttaa) ja mukava tunnelmapala tämä on, mutta ei kyllä aivan monen muun kappaleen tasolle yllä. Toivon, että saman keikkaillan aikana ei kuulla sekä the Islanderia että tätä. The Islanderhan on eräs suosikkejani DPP:ltä, mutta jollakin tapaa kaksi samantyyppistä tunnelmointia on ehkä liikaa. Voin toki joutua vielä syömään sanani, mutta näillä mennään nyt.
The Last Ride of the Day
Ehdottomia suosikkejani jälleen kerran ja sanoitukset osuvat taas aivan nappiin. Jos jollakin sanalla pitäisi kappaletta kuvata, se olisi ehdottomasti elämänhaluinen. Vahva luotto on siihen, että tämä ainakin tullaan kuulemaan livenä ja olen jo voinut kuvitella itseni monta kertaa heilumaan tämän tahtiin keikalle. Biisin jälkeen tulee melko hengästynyt olo, tuntuu juuri siltä kuin olisi juuri käynyt läpi huvipuistoajelun esimerkiksi vuoristoradassa. Upea biisi.
Song of Myself
Varmaan vaikeimmin avautuva biisi tältä albumilta. Alusta asti olen tykännyt biisin loppurunosta ja se olikin ensimmäinen asia, joka albumilta sai kyynelhanat auki. Sen sijaan kappaleen varsinainen musiikkiosuus oli pitkän aikaa pieni pettymys odotuksiini nähden. Pikku hiljaa pääsin kuitenkin biisiin - ja erityisesti tekstiin - sisälle ja Piano Black -osuus on nykyään jo vähän liiankin kaunis. Hieman tulee paikoitellen mieleen Beauty of the Beast, ainakin juuri tuosta osuudesta. Nykyään pidän myös tätä kappaletta eräänä albumin kohokohdista ja vaikka moni on kanssani eri mieltä, lopun runo-osuutta ei vaan voi skipata tai kuuntelukokemus jää vajaaksi. Upeaa tekstiä, upeaa. Upea teos.
Imaginaerum
Albumin lopetusbiisi, joka ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen tuntui hivenen turhalta lisäykseltä, mutta nykyään ymmärrän senkin olemassaolon. Pistää albumin kokoon kauniilla tavalla ja voin jo kuvitella itseni katsomaan leffan lopputekstejä tämän pyöriessä taustalla.
----
There. Täytyy sanoa vielä, että näin reilun kuukauden albumia kuunnelleena on ollut vaikea palailla kuuntelemaan vanhaa materiaalia. Kaikki vanha tuntuu tällä hetkellä kuluneelta ja tuntuu, ettei bändi mitenkään voi enää tehdä parempaa levyä. Vaikka Century Childilla tulee aina olemaan mielessäni erityinen merkitys, Imaginaerumista on löytynyt sille kovan luokan haastaja ja vähän luulen, että jonain päivänä miellän Imaginaerumin lempparikseni NW-levyistä. Palailen varmasti vielä jokin päivä maan pinnalle tästä tunnetilasta ja vanha materiaali tulee taas maistumaan, mutta eipä tässä voi muuta kuin kiittää koko bändiä tästä teoksesta. Keikkoja odotellessa. Siitä on kovin pitkä aika, kun olen odottanut keikalla nimenomaan uusia biisejä enkä haikaillut vanhan materiaalin perään.
Anyways, kuukausi sitten olin täpinöissäni. Itse asiassa enemmän kuin täpinöissäni. Neljän vuoden pitkä odotus oli vihdoin päättymässä ja Nightwishin uusi albumi ilmestymässä. En ala sen tarkemmin selittää minkä takia Nightwishin musiikki nousee vielä näin yli seitsemänkin vuoden jälkeen muun musiikin yläpuolelle, vaikka lempibändeihini muitakin bändejä kuuluu. Sanottakoon vain, että ändi on antanut minulle musiikillaan - niin suoremmin kuin epäsuoremminkin - hyvin paljon ja moni elämäntilanne olisi ollut paljon takkuisempi ilman tätä musiikkia.
Siksipä Nightwishin uudet levyt ovat aina minulle Tapauksia, joiden kohdalla en osaa käyttäytyä lainkaan sillä tavalla kuin mahdollisesti ikäiseni odotettaisi käyttäytyvän. Toki olen lapsenmielinen muutenkin, mutta tämän bändin musiikki vie innostuksen aivan toisiin sfääreihin. Paljon kertoo jo sekin, että Anttilan nimmarijonossa tämän tyttösen sydän hakkasi kuin viimeistä päivää ja en osannut sanoa levyn annista mitään sen merkittävämpää parinkaan päivän jälkeen.
Nyt viimein haluan tallentaa oman arvioni levystä kappaleittain jonnekin. Ehkä joku tämän täältä vielä löytää ja mahdollisesti saa jotain irtikin *hymy*
Taikatalvi
Kaunis intro albumille. Aluksi en meinannut päästä oikein tähän kappaleeseen sisään sen yksinkertaisuudesta huolimatta ja se putosi vain sarjaan "ihan kiva nätti biisi". Siitäkin huolimatta, että aivan ensimmäisellä kuuntelukerralla totesin jo vain tämän perusteella Nightwishin olevan tutummilla poluilla DPP:hen verrattuna. Sittemmin luettuani sanat ja sisäistettyäni albumin paremmin myös tämä biisi tuotti kylmiä väreitä selkäpiissäni. Tällä hetkellä rakastan sitä eikä enää häiritse sekään, että kappale on hyvin joululaulumainen. Pienenä heikkoutena voisi toki mainita sen, että tämä on nimenomaan intro eikä sitä voi kuunnella kuuntelematta seuraavaa biisiä. Niin hyvin ne sointuvat yhteen. Voi toki siis myös keskustella onko se heikkous ensinkään.
Storytime
"Bombastic Abba Metal". Pitäkää vain outona, mutta minusta tämä on yksi Nightwishin parhaista biiseistä. Esimerkiksi joku 10-minuuttinen Ghost Love Scorekin kalpenee rajusti tämän rinnalla. Kerrankin "sinkkubiisi on levyn heikoin biisi" -kaava ei toteutunut. Minua ei haittaa lainkaan se, että kappale tarttuu tajuntaan heti ensikuulemalta ja on hyvin tarttuva melodialtaan kunhan vain se on osattu tehdä hyvin. On taito tehdä kappale, joka säilyttää mielenkiinnon kuuntelukerrasta toiseen tarttuvuudestaan huolimatta. Ihastumistani tähän kappaleeseen siivittää toki myös se, että sanoitukset ovat hyvin kauniit ja sopivat äärimmäisen hyvin musiikkiin. Kappaleessa kiteytyy toivon tunne ja jokainen kerta tätä kuunnellessa tuntuu kuin lähtisi lentoon.
Ghost River
Tämä on ollut eräs suosikeistani albumilla heti parista ensimmäisestä kuuntelusta lähtien. Anette laulaa (jälleen kerran) kauniisti, lapsikuoro sopii saumattomasti yhteen musiikin kanssa ja sanoitukset ovat taattua NW-laatua. Huolimatta siitä, että biisi on suosikkejani, olisi mielestäni orkesterin voinut jättää ainakin kertosäkeestä ja sitä edeltävästä osuudesta pois. Nyt orkesteri ei tunnu tuovan lisäarvoa musiikille ja varsinkin ensimmäisillä kuuntelukerroilla nämä kohdat tuntuivat hivenen tukkoisilta. Hyvin koskettava biisi pienestä soundin vajavaisuudesta huolimatta.
Slow, Love, Slow
Täytyy tähän väliin mainita, että yhtäkään oikeasti heikkoa raitaa ei albumilta löydy ja tykkään kovasti jokaisesta kappaleesta. Joten jos tätä joku lukee, lukekaa mielipiteeni albumista se mielessä, en jaksa sitä joka kappaleen kohdalla mainita. Anyways, Slow, Love, Slow ei kuitenkaan ihan suosikkieni joukkoon yllä. Rakastan Anetten laulua eikä esimerkiksi lyriikoissakaan ole moittimista, mutta siitä huolimatta moni muu kappale menee sen ohi. En pistä pahakseni, jos kappale livenä tulee, mutta sen pois jääminen setistä ei haittaisi niin paljon kuin monen muun levyn kappaleen. Tosin kuultuani tämän biisin erittäin hyvälaatuisilla vahvistin-kaiutin -tsydeemillä voin sanoa, että jos kappale livenä tulee vastaavalla laadulla, se voi mahdollisesti olla keikan kohokohtia edellä sanomistani asioista huolimatta.
I Want My Tears Back
Tämä oli jollain tapaa vaikea biisi aluksi. Tykkäilin kovasti biisin irkkuvaikutteista ja varsinkin soolokohdista, joissa varsinkin Troy pääsee loistamaan pilleineen ja tämän biisin sanoihin kiinnitin ensimmäisenä huomiota, mutta silti kappale tuntui jäävän musiikillisella tasolla etäiseksi. Sittemmin tämä onkin noussut albumin terävimpään kärkeen enkä malta odottaa maaliskuun keikkoja, kun Anetten blogin perusteella tämä kappale tulee olemaan keikkasetissä. Sanoitukset sopivat omiin ajatuksiin melko hyvin ja vaikka kyynelvarastoni ovat herkistymisen puitteissa olleet tukossa jonkun aikaa, tämä onnistuu koskettamaan kerta toisensa jälkeen.
Scaretale
Mahdollisesti albumin paras biisi. Tämän biisin sanoituksiin olen tutustunut albumin kappaleista ehkä huonoiten, sillä en koe biisiä kovin henkilökohtaiseksi. Eivätköhän nekin siitä vielä kuitenkin aukea kuuntelukertojen kasvaessa edelleen. Musiikillisestihan kappale on täyttä juhlaa alusta loppuun ja onnistui kirvoittamaan melkoiset naurut ensimmäisillä kuuntelukerroilla. Sirkustirehtööriosuuden jälkeinen nostatus nostaa karvat pystyyn edelleen ja Anette tarjoaa mielettömän laulusuorituksen. Laulusuoritusta on tämän kipaleen kohdalla myös kritisoitu, koska sitä ei koeta pelottavaksi, mutta itse en ole ajatellut sen edes tarkoitetun pelottavan kuuloiseksi ja istuu kappaleen tunnelmaan kuin nenä päähän. Suutun, jos tätä ei kuulla maaliskuussa livenä.
Arabesque
Ehdottomasti levyn visuaalisin kappale ja ehkäpä Nightwishin koko historian visuaalisin kappale. Pystyn helposti kuvittelemaan itseni itämaisen tanssin pyörteisiin jonnekin tuonne itäiselle pallonpuoliskolle. Siitä huolimatta tämä on jäänyt mieleen vähän sellaiseksi välisoitoksi eikä kovin usein tule yksittäisenä biisinä kuunneltua, vain albumin osana. Todennäköisesti toimisi paremmin yksittäisenä teoksena, jos olisi ollut himpun verran pidempi. Upea tämäkin sävellys silti on.
Turn Loose the Mermaids
Biisi, jota kuunnellessa jokainen tuntuu pillittävän viimeistä päivää. Itselleni tämä ei ole sellainen hajoilubiisi, vaikka hyvin koskettava kappale onkin. En sano, ettenkö olisi herkistynyt tälle(kin) biisille, mutta ennen kaikkea kappale onnistuu rauhoittamaan kerta toisensa jälkeen. En näe ensinnäkään biisiä kovin surullisena vaan aihepiiriä lähestytään rauhallisesti asian hyväksyneenä, toki kaihoten ja muistellen. Hyvin kaunis biisi, Blackmore's Night tulee vahvasti mieleen. Tämän biisin lopussa on tämän albumin eräs toinen varsin visuaalinen pätkä, voin kuvitella nuotion palamassa ja ihmisten tanssimassa sen ympärillä mahdollisesti meren tai metsän lähellä.
Rest Calm
Tämä taisi olla heti Storytimen jälkeen seuraava biisi, johon kiinnitin huomioni. Kertosäkeen sanoitukset olivat myös tältä albumilta ensimmäiset lajiaan, mitkä iskivät. Toivon, että jonain päivänä voin itse todeta samoin:
Every little memory resting calm in me
Resting in a dream
Smiling back at me
The faces of the past keep calling me to come back home
To caress the river with awe
Within there`s every little memory resting calm with me
Resting in a dream
Smiling back at me
The faces of the past keep calling me to come back home
Rest calm and remember me
Sinänsä aluksi biisi tuntui myös hieman ristiriitaiselta, koska kertosäkeen ei odottaisi kappaleen alun perusteella olevan niin rauhallinen. Lopun nostatus on myös jotain ylimaallista enkä edes huomaa kertosäkeen toistumista moneen kertaan, mitä myös moni on kritisoinut. Muutamasta kohdasta tulee niin Century Child kuin Oncekin mieleen.
The Crow, the Owl and the Dove
Mahdollisesti vähiten kuuntelemani kappale albumilta. Vaikka teksti puhuttelee, musiikki ei puhuttele aivan niin paljon. Ehkä siis myös vähiten suosikkini tältä levyltä. Tykkään kyllä kovasti monestakin asiasta (mm. Troy ja muinais-cumbrian kieli jaksaa aina ihastuttaa) ja mukava tunnelmapala tämä on, mutta ei kyllä aivan monen muun kappaleen tasolle yllä. Toivon, että saman keikkaillan aikana ei kuulla sekä the Islanderia että tätä. The Islanderhan on eräs suosikkejani DPP:ltä, mutta jollakin tapaa kaksi samantyyppistä tunnelmointia on ehkä liikaa. Voin toki joutua vielä syömään sanani, mutta näillä mennään nyt.
The Last Ride of the Day
Ehdottomia suosikkejani jälleen kerran ja sanoitukset osuvat taas aivan nappiin. Jos jollakin sanalla pitäisi kappaletta kuvata, se olisi ehdottomasti elämänhaluinen. Vahva luotto on siihen, että tämä ainakin tullaan kuulemaan livenä ja olen jo voinut kuvitella itseni monta kertaa heilumaan tämän tahtiin keikalle. Biisin jälkeen tulee melko hengästynyt olo, tuntuu juuri siltä kuin olisi juuri käynyt läpi huvipuistoajelun esimerkiksi vuoristoradassa. Upea biisi.
Song of Myself
Varmaan vaikeimmin avautuva biisi tältä albumilta. Alusta asti olen tykännyt biisin loppurunosta ja se olikin ensimmäinen asia, joka albumilta sai kyynelhanat auki. Sen sijaan kappaleen varsinainen musiikkiosuus oli pitkän aikaa pieni pettymys odotuksiini nähden. Pikku hiljaa pääsin kuitenkin biisiin - ja erityisesti tekstiin - sisälle ja Piano Black -osuus on nykyään jo vähän liiankin kaunis. Hieman tulee paikoitellen mieleen Beauty of the Beast, ainakin juuri tuosta osuudesta. Nykyään pidän myös tätä kappaletta eräänä albumin kohokohdista ja vaikka moni on kanssani eri mieltä, lopun runo-osuutta ei vaan voi skipata tai kuuntelukokemus jää vajaaksi. Upeaa tekstiä, upeaa. Upea teos.
Imaginaerum
Albumin lopetusbiisi, joka ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen tuntui hivenen turhalta lisäykseltä, mutta nykyään ymmärrän senkin olemassaolon. Pistää albumin kokoon kauniilla tavalla ja voin jo kuvitella itseni katsomaan leffan lopputekstejä tämän pyöriessä taustalla.
----
There. Täytyy sanoa vielä, että näin reilun kuukauden albumia kuunnelleena on ollut vaikea palailla kuuntelemaan vanhaa materiaalia. Kaikki vanha tuntuu tällä hetkellä kuluneelta ja tuntuu, ettei bändi mitenkään voi enää tehdä parempaa levyä. Vaikka Century Childilla tulee aina olemaan mielessäni erityinen merkitys, Imaginaerumista on löytynyt sille kovan luokan haastaja ja vähän luulen, että jonain päivänä miellän Imaginaerumin lempparikseni NW-levyistä. Palailen varmasti vielä jokin päivä maan pinnalle tästä tunnetilasta ja vanha materiaali tulee taas maistumaan, mutta eipä tässä voi muuta kuin kiittää koko bändiä tästä teoksesta. Keikkoja odotellessa. Siitä on kovin pitkä aika, kun olen odottanut keikalla nimenomaan uusia biisejä enkä haikaillut vanhan materiaalin perään.
torstai 3. marraskuuta 2011
See You in Hell.
Enpä taas sitten mennyt aikaisin nukkumaan vaan ajauduin kuuntelemaan Sentencediä. Vaikka en olekaan bändiä kuunnellut kuin pari vuotta ja näin ollen missannut bändin olemassaolon, tunnen toisinaan outoa kaipausta ja ikävää bändiä kohtaan. Outoa tuntea ikävää, kun ei ole nähnyt yhtään keikkaa ja alkanut kuunnellakin muutama vuosi bändin hautaamisen jälkeen. Oman osansa tuo varmasti se seikka, että Sentencedillä on omassa elämässäni - niin kuin niin monella muullakin - ollut erityinen paikkansa.
Uskomattoman tunnepitoista materiaalia ja vaikka bändi on täysin erilainen verrattuna Nightwishiin, molemmat ovat onnistuneet kaivamaan minusta esiin sellaista tunnevuoristorataa, ettei ole todellista. Molempien kohdalla on toisinaan miltei mahdoton kuunnella heidän musiikkiaan, koska tunnereaktiot ovat sen verran voimakkaita, ettei niitä pysty kohtaamaan. Osaan vielä kaiken lisäksi imeä itseeni vahvoja tunnetiloja ja vaikka en voisi samaistua jonkun biisin tunnetilaan juuri sillä hetkellä, saatan silti saada kaiun vastaavasta olotilasta. And sometimes it's just too much to bear. On myös melkein yhtä paha jumittua kuuntelemaan Sentencediä keskellä yötä kuin Nightwishia - siitä ei nimittäin ihan heti loppua tule.
Jos Nightwishia parempaa kauneuden ja kaipuun luojaa ei ole, sen paikan Sentenced täyttää yhtä hyvin toivottomuuden, surun ja melankolian tunnelmallaan. Toki materiaalista löytyy biisejä monenlaisiin tunnetiloihin, mutta erityisen synkkäähän bändi sanoituksiltaan oli ja oikeastaan vain The Cold White Light -levyllä näkyy kajastaa hieman valoa tunnelin päässä ajoittain. Kuten jo aiemmin tuli todettua: joskus on vain ryömittävä mullan alla suu täynnä likaa. Sentenced on ollut näiden tunnelmien purkajana korvaamaton apu. Tässä vielä Senareilta kaksi toisinaan hyvinkin hajottavista biiseistä, joista jälkimmäisestä kaikki tänäkin iltana lähti, No One There ja End of the Road. Molemmat ovat olleet minulle hyvin tärkeitä biisejä ja ovat tietysti edelleen, erityisesti sanoitukset ovat iskeneet pahasti hermoon erityisesti menneisyydessä.
Uskomattoman tunnepitoista materiaalia ja vaikka bändi on täysin erilainen verrattuna Nightwishiin, molemmat ovat onnistuneet kaivamaan minusta esiin sellaista tunnevuoristorataa, ettei ole todellista. Molempien kohdalla on toisinaan miltei mahdoton kuunnella heidän musiikkiaan, koska tunnereaktiot ovat sen verran voimakkaita, ettei niitä pysty kohtaamaan. Osaan vielä kaiken lisäksi imeä itseeni vahvoja tunnetiloja ja vaikka en voisi samaistua jonkun biisin tunnetilaan juuri sillä hetkellä, saatan silti saada kaiun vastaavasta olotilasta. And sometimes it's just too much to bear. On myös melkein yhtä paha jumittua kuuntelemaan Sentencediä keskellä yötä kuin Nightwishia - siitä ei nimittäin ihan heti loppua tule.
Jos Nightwishia parempaa kauneuden ja kaipuun luojaa ei ole, sen paikan Sentenced täyttää yhtä hyvin toivottomuuden, surun ja melankolian tunnelmallaan. Toki materiaalista löytyy biisejä monenlaisiin tunnetiloihin, mutta erityisen synkkäähän bändi sanoituksiltaan oli ja oikeastaan vain The Cold White Light -levyllä näkyy kajastaa hieman valoa tunnelin päässä ajoittain. Kuten jo aiemmin tuli todettua: joskus on vain ryömittävä mullan alla suu täynnä likaa. Sentenced on ollut näiden tunnelmien purkajana korvaamaton apu. Tässä vielä Senareilta kaksi toisinaan hyvinkin hajottavista biiseistä, joista jälkimmäisestä kaikki tänäkin iltana lähti, No One There ja End of the Road. Molemmat ovat olleet minulle hyvin tärkeitä biisejä ja ovat tietysti edelleen, erityisesti sanoitukset ovat iskeneet pahasti hermoon erityisesti menneisyydessä.
tiistai 1. marraskuuta 2011
Uutta musiikkia.
Nyt kun tässä on ollut vähän kaikenlaista vilskettä ja tekemistä, on bloginkin pito pienellä jäähyllä. Nyt alkaa taas pikkuhiljaa helpottaa, joten tässäpä seuraavaksi jotain, mihin hetken mielijohteesta päätin tutustua eräs yö tehtyäni ison kasan kurssitehtäviä pois alta ja odottaessani aamun saapumista Nightwish-lippujen muodossa.
Homman nimi on MyGrain -niminen bändi ja biisi nimeltään Dust Devils and Cosmic Storm. Kyseenomainen bändi tai kappale eivät kumpikaan ole ainakaan vielä lunastanut paikkaansa maailmaa järisyttävien asioiden joukosta, mutta tarttuvuutta, kekseliäisyyttä, iskevyyttä ja aggressiivisuutta löytyy sen verran, että melkoisen lupaavalta kuulostaa. Tulevaisuus näyttää kuinka korkealle bändisuosikeissani tämä bändi kipuaa, mutta eiköhän ainakin uusin albumi tule hankittua hyllyyn jossain vaiheessa. Toivottavasti vain ei käy niin kuin Gojiran tapauksessa on käynyt eli kuuntelen muutamaan otteeseen kappaleita ja totean että kuulostaa pirun hyvältä, mutta lähempi tutustuminen katkeaa aina siihen, ettei ole oikeanlainen fiilis sille musiikille. Kyseiseen bändiin kun on tosiaan pitänyt tutustua kunnolla jo varmaan vuoden verran.
Varsinaiseen aiheeseen palatakseni: MyGrain on tällaista kai melodiseksi death metalliksi luokiteltavaa, paikoin varsin hengästyttävällä tahdilla etenevää musiikkia. Tuohon melodiseen death metalliin nähden on varsin outoa, etten ole jo aiemmin tutustunut bändiin, kun tuntuu olevan kaiken lisäksi melkoisessa nosteessakin. Tämä selittyy kenties sillä, että bändin nimi on jostain syystä ollut rekisteröityneenä aivoihini industrial metalin edustajana. En ole siis mikään suuri industrial metal -fani (vaikka esim. PAINia mielelläni välillä kuuntelen) ja industrial metal -nimike ei yleensä saa kiinnostumaan tarpeeksi tutustuakseni bändeihin. Onhan tässäkin mukana jonkinlaista konesoundia, mutta lähinnä mausteena. Sattumalta siis törmäsin netissä seikkailtuani tähän nimeen taas uudestaan ja olipa nyt sitten pakko testata. Onneksi testasin!
Huh, takkuaa nyt ajatus ja kirjoitus sillä tavalla, että parempi hipsiä nukkumaan. Pahoittelen siis kovasti, jos teksti on tällä kertaa vaikeaselkoista - niin sinunkin tekstisi olisi, jos olisit juuri kirjoittanut viisi sivua tekstiä tietokoneella kurssitehtäviä. Lisäksi sellainen huomio tähän loppuun, että huolimatta viime aikojen metallipainotteisuudesta the Lista ei koostu pelkistä metalliviisuista. En koe esimerkiksi itseäni hevariksi tai edes varsinaisesti metallin kuuntelijaksi, vaikka viime vuosina nimenomaan sieltä puolelta on löytynyt parhaat bändit. Kuuntelen paljon muutakin ja jos vain rahaa olisi hieman enemmän, näkyisi se myös levyhyllyni koostumuksessa. Mutta älköön kukaan huolehtiko (jos tätä sattuu seuraamaan), monipuolistumista tulossa vielä. Käytän vain usein näiden biisien valinnassa random number -nettipalvelinta hyödyksi, sillä lista on melko pitkä ja aina fiilis ei kerro mitä haluaisi seuraavaksi esitellä.
Ja nyt tämä selitysloota sulkenee ainakin yön ajaksi, nauttikaa hyvästä musiikista ja - toisin kuin minä - nukkukaa hyvin!
Homman nimi on MyGrain -niminen bändi ja biisi nimeltään Dust Devils and Cosmic Storm. Kyseenomainen bändi tai kappale eivät kumpikaan ole ainakaan vielä lunastanut paikkaansa maailmaa järisyttävien asioiden joukosta, mutta tarttuvuutta, kekseliäisyyttä, iskevyyttä ja aggressiivisuutta löytyy sen verran, että melkoisen lupaavalta kuulostaa. Tulevaisuus näyttää kuinka korkealle bändisuosikeissani tämä bändi kipuaa, mutta eiköhän ainakin uusin albumi tule hankittua hyllyyn jossain vaiheessa. Toivottavasti vain ei käy niin kuin Gojiran tapauksessa on käynyt eli kuuntelen muutamaan otteeseen kappaleita ja totean että kuulostaa pirun hyvältä, mutta lähempi tutustuminen katkeaa aina siihen, ettei ole oikeanlainen fiilis sille musiikille. Kyseiseen bändiin kun on tosiaan pitänyt tutustua kunnolla jo varmaan vuoden verran.
Varsinaiseen aiheeseen palatakseni: MyGrain on tällaista kai melodiseksi death metalliksi luokiteltavaa, paikoin varsin hengästyttävällä tahdilla etenevää musiikkia. Tuohon melodiseen death metalliin nähden on varsin outoa, etten ole jo aiemmin tutustunut bändiin, kun tuntuu olevan kaiken lisäksi melkoisessa nosteessakin. Tämä selittyy kenties sillä, että bändin nimi on jostain syystä ollut rekisteröityneenä aivoihini industrial metalin edustajana. En ole siis mikään suuri industrial metal -fani (vaikka esim. PAINia mielelläni välillä kuuntelen) ja industrial metal -nimike ei yleensä saa kiinnostumaan tarpeeksi tutustuakseni bändeihin. Onhan tässäkin mukana jonkinlaista konesoundia, mutta lähinnä mausteena. Sattumalta siis törmäsin netissä seikkailtuani tähän nimeen taas uudestaan ja olipa nyt sitten pakko testata. Onneksi testasin!
Huh, takkuaa nyt ajatus ja kirjoitus sillä tavalla, että parempi hipsiä nukkumaan. Pahoittelen siis kovasti, jos teksti on tällä kertaa vaikeaselkoista - niin sinunkin tekstisi olisi, jos olisit juuri kirjoittanut viisi sivua tekstiä tietokoneella kurssitehtäviä. Lisäksi sellainen huomio tähän loppuun, että huolimatta viime aikojen metallipainotteisuudesta the Lista ei koostu pelkistä metalliviisuista. En koe esimerkiksi itseäni hevariksi tai edes varsinaisesti metallin kuuntelijaksi, vaikka viime vuosina nimenomaan sieltä puolelta on löytynyt parhaat bändit. Kuuntelen paljon muutakin ja jos vain rahaa olisi hieman enemmän, näkyisi se myös levyhyllyni koostumuksessa. Mutta älköön kukaan huolehtiko (jos tätä sattuu seuraamaan), monipuolistumista tulossa vielä. Käytän vain usein näiden biisien valinnassa random number -nettipalvelinta hyödyksi, sillä lista on melko pitkä ja aina fiilis ei kerro mitä haluaisi seuraavaksi esitellä.
Ja nyt tämä selitysloota sulkenee ainakin yön ajaksi, nauttikaa hyvästä musiikista ja - toisin kuin minä - nukkukaa hyvin!
sunnuntai 23. lokakuuta 2011
Ei ole sellaista pimeää, jota minun hento käteni ei torjuisi.
Ultra Bra - Minä suojelen sinua kaikelta
Tällä biisillä on minulle aivan erityinen arvo ja siihen liittyy eräs arvokkaimmista muistoistani. En edes muista vuotta enää, mutta 2000-luvun alkupuoliskoa se kuitenkin oli. Olin pienenä tyttönä kova pelkäämään ties minkälaisia asioita ja eräs ilta menikin sitten kovin pelokkaissa merkeissä, nyt jo tosi typerältä tuntuvan asian takia. Juttelin sitten isäni kanssa asiasta pitkään nukkumaan mennessäni ja kun isäni sitten lähti huoneestani, sanoi hän: "Ultra Bran sanoin: Minä suojelen sinua kaikelta". Tuon hetken jälkeen biisiä on ollut ajoittain jopa vaikea kuunnella ja siihen on piirtynyt ikuinen muistojälki. Eikä sille mitään vaan voi, on tuo biisi muutenkin vaan niin upea niin sanoiltaan kuin sävellykseltäänkin. Valitettavasti tube ei tarjonnut kuin vaan live-version, mutta ehkäpä se kelpaa.
Olen hiihtänyt jään yli Seurasaareen
olen ajanut hiomavaunulla sumuisena aamuna
Olen seissyt laiturilla kolme
ja nähnyt Kölnin tuomiokirkon
Olen kahlannut rantaveteen
soutanut soutuveneellä sumuisena aamuna
Olen seissyt laiturilla hiljaa
ja kuullut äänet kaukaisten laivojen
Olen eksynyt Latviassa
kävellyt kaupungin reunan yli
Luulin katoavani
mutta pääsin kuitenkin takaisin
Ensin vieraiden ihmisten juhliin
ja lopulta kaupunkiin
Jossa minut tunnetaan kahviloissa
Minä suojelen sinua kaikelta
mitä ikinä keksitkin pelätä
Ei ole sellaista pimeää
jota minun hento käteni ei torjuisi
Minä suojelen sinua kaikelta
mitä ikinä keksitkin pelätä
Ei ole sellaista pimeää
jota minun hento käteni ei torjuisi
Olen eksynyt Latviassa
kävellyt kaupungin reunan yli
Luulin katoavani
mutta pääsin kuitenkin takaisin
Ensin vieraiden ihmisten juhliin
ja lopulta kaupunkiin
Jossa minut tunnetaan kahviloissa
Minä suojelen sinua kaikelta
mitä ikinä keksitkin pelätä
Ei ole sellaista pimeää
jota minun hento käteni ei torjuisi
Minä suojelen sinua kaikelta
mitä ikinä keksitkin pelätä
Ei ole sellaista pimeää
jota minun hento käteni ei torjuisi
torstai 20. lokakuuta 2011
Rocking Chair Without a Dreamer.
Nightwish - Meadows of Heaven
Olen koittanut välttää liian monen biisin esittelemistä samalta bändiltä, mutta muun muassa Nightwishin kohdalla ei vain yhden biisin valikoiminen laajasta tuotannosta tee oikein bändille oikeutta. Nyt valitettavasti tulee samaa bändiä myös kaksi päivää putkeen, kun random -painike näin valitsi.
No, mutta. Meadows of Heaven. Yhdestäkään muusta biisistä ei ole sellaista kylmien väreiden määrää tullut kuin tästä biisistä. Muistan Dark Passion Play:n ilmestymisen aikoihin biisin ensi kertaa avautuessa itkeneeni hillittömästi kävellessäni kotiin päin, vain ja ainoastaan biisin tuottamien säväreiden takia. En tiedä nostaisinko kuitenkaan tätä bändin biisiä jalustalle bändin PARHAANA ikinä, sillä on monia aivan yhtä tärkeitä biisejä, mutta eri tavalla. Ehkä ei pitäisikään lähteä luokittelemaan sen pahemmin, sanottakoon vain että Meadows of Heaven on eräs kauneimmista biiseistä mitä maailmassa tiedän.
Vuonna 2007 se oli tämä nimenomainen biisi, joka sai minut vakuuttuneeksi, että Nightwish teki oikean laulajavalinnan. En ole koskaan varsinaisesti rakastunut Anetteen Dark Passion Playn laulusuoritusten vuoksi (vaikka aina hänestä silläkin levyllä olen pitänyt), enemmänkin live-vedot ovat vakuuttaneet minut hänen taidoistaan. Dark Passion Play on häneltä melkein heikko suoritus, ainakin jos vertaa Dark Passion Play -kiertueen viimeisiin vetoihin. Meadows of Heaven on kuitenkin tähän mennessä kuulluista Anetten studiovedoista ehdottomasti parhain ja siinä hänen suorituksensa on kaikkea muuta kuin heikko, vaikka vertaisi uusiin vetoihin (katsokaa vaikka tämän tekstin lopusta Meadows of Heavenin Hartwall 2009 -versio).
Biisihän kertoo Tuomaksen lapsuudesta ja pystyn hänen tekstiinsä samaistumaan melkoisen hyvin, lapsuuteni oli joistakin kaveridraamoista huolimatta onnellinen. Palaisin takaisin minä päivänä tahansa, asiat tuntuivat olevan niin paljon yksinkertaisempia silloin. Tämä biisi toimii valtavana inspiraationa noihin tunnelmiin ja edelleen, näin neljä vuotta Dark Passion Playn ilmestymisen jälkeen, se jollain tavalla onnistuu sitä kuunnellessani hätkähdyttämään edelleen. Ei ole myöskään mikään ihme, että Nightwishin Jukka - suhteellisen vakaa ateisti - sanoi ennen albumin ilmestymistä, että meinasi tulla uskoon Meadows of Heavenin gospel-kuoroa kuunnellessaan. Ylimaalliseltahan tuo suoritus kuulostaa.
Tässä vielä vertailun vuoksi live-versio vuoden 2009 lopulta (ainoa biisi jossa Anetten kehittyminen laulajana näkyy vain pienissä vivahde-eroissa):
I close my eyes
The lantern dies
The scent of awakening
Wildhoney and dew
Childhood games
Woods and lakes
Streams of silver
Toys of olden days
Meadows of heaven
The flowers of wonder
And the hidden treasures
In the meadow of life
My acre of heaven
A 5-year-old winterheart
In a place called home
Sailing the waves of past
Meadows of heaven
Rocking chair without a dreamer
A wooden swing without laughter
Sandbox without toy soldiers
Yuletide without the Flight
Dreambound for life
Flowers wither, treasures stay hidden
Until I see the 1st star of fall
I fall asleep
And see it all:
Mother's care
And color of the kites
Meadows of heaven
tiistai 18. lokakuuta 2011
Everything a Wish For the Night.
Nightwish - Dead Boy's Poem
Tämä on minusta aina ollut yksi Nightwishin parhaista biiseistä, vaikka Wishmaster ei kokonaisuutena aivan suosikiksi ylläkään. Vaikka nykyisin Holopainen on (mitä ilmeisimmin) onnellisempi kuin esimerkiksi tämän biisin kirjoittamisen aikoihin, edelleen jos jokin biisi pitäisi valita kuvaamaan bändin musiikkia, valitsisin tämän. Huolimatta laulajanvaihdoksesta, huolimatta tyylinmuutoksesta. Kyse on aina ollut tunteiden palosta, kauneudesta ja rehellisyydestä. Kappaleessa on kyllä yhdet kauneimmista sanoituksista mitä tiedän. Täydellinen biisi. Olen höpöttänyt tästäkin biisistä melkoisen monta kertaa ja paljon uutta sanottavaa ei ole, mutta en silti voinut jättää sitä tällaiselta listalta pois. Sanottakoon vielä se seikka, että olen pitkän aikaa ajatellut tämän olevan täydellinen biisi hautajaisiini. Kevyt pohtimisen aihe, tiedän, mutta muutama säe tästä biisistä on juuri se mitä haluaisi sanoa sitten kun kaikki on lopussa. Puhukoon teksti puolestaan.
Born from silence, silence full of it
A perfect concert my best friend
So much to live for, so much to die for
If only my heart had a home
Sing what you can`t say
Forget what you can`t play
Hasten to drown into beautiful eyes
Walk within my poetry, this dying music
- My loveletter to nobody
Never sigh for better world
It`s already composed, played and told
Every thought the music I write
Everything a wish for the night
Wrote for the eclipse, wrote for the virgin
Died for the beauty the one in the garden
Created a kingdom, reached for the wisdom
Failed in becoming a god
Never sigh...
"If you read this line, remember not the hand that wrote it
Remember only the verse, songmaker`s cry, the one without tears
For I`ve given this its strength and it has become my only strength.
Comforting home, mother`s lap, chance for immortality
Where being wanted became a thrill I never knew
The sweet piano writing down my life"
"Teach me passion for I fear it`s gone
Show me love, hold the lorn
So much more I wanted to give to the ones who love me
I`m sorry
Time will tell (this bitter farewell)
I live no more to shame nor me nor you
And you... I wish I didn`t feel for you anymore..."
A lonely soul... An ocean soul...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)