Slaying the Dreamer.

Tein äärimmäisen suuren virheen ja erehdyin lukemaan tiettyjen nimeltämainitsemattomien juorusivustojen kommenttiosastoja ja keskustelupalstoja. On vaikea sanoin kuvailla miltä nämä kommentit sisimmässäni tuntuivat. Yleensä välttelen näitä sivustoja ihan oman mielenterveyteni vuoksi, mutta aina toisinaan erehdyn näille sivuille ja hetkellisesti menetän uskoni ihmisyyteen. Tai ainakin suomalaisiin.

Pahansuopia, kateutta ja vihamielisyyttä tihkuvia ja ennen kaikkea ilkeitä tekstejä ovat nämä palstat pullollaan. Vaikka netti on täynnä roskaa ja tämä on pientä verrattuna joihinkin oikeisiin sekopäihin, silti ulkomaisilla sivustoilla, jopa juorusivustoilla, ihmiset osaavat pitää kielensä paremmin kurissa ja olla kohteliaampia. Suomessa jokaisen julkaistun uutisen mukana tulee joukko "asiantuntijoita", jotka laukovat mielipiteensä faktoina ja luulevat tietävänsä julkisuuden henkilön henkilökohtaisen elämän paremmin kuin tämä itse tietää. Ihmisten arvostelu ja haukkuminen tuntuu olevan täällä jokaisen perusoikeus ja ihminen on sitä parempi mitä ilkeämmän ja purevamman solvauksen keksii. Tätä sitten pidetään hyvänä vittuiluna ja huumorina.

Ja auta armias, jos satut olemaan imagoltasi puhdas eikä sinusta ole sen suuremmin törkyä esillä ja annat itsestäsi julkisuudelle aidon ja sydämellisen kuvan itsestäsi. Jos törkyä ei löydy, sitä aletaan keksimään. On kerta kaikkiaan mahdoton uskoa, että joku voisi olla aidosti juuri niin mukava kuin miltä vaikuttaa. On kuin joidenkin ihmisten virta elämään syntyisi toisten parjaamisesta. Näiden "keskustelijoiden" sanailu on parhaillaan kuin seuraisi julkista lynkkausta. Kuin olisi raahattu ihminen keskelle aukiota rangaistavaksi ja jokainen saisi tehdä tälle uhrille mikä vain parhaimmalta tuntuisi.

Ehkä olen taas vain aivan liian herkkä ihminen, kun otan tällaiset usein provosoivatkin puheenvuorot itseeni, mutta minusta tietynlainen kunnioitus ihmisiä kohtaan pitäisi aina olla. Lisäksi minusta provosoinnissa ei ole mitään hauskaa tai kivaa tai edes älykästä ja ottaa päähän myös se, että sitä tulisi sietää ja ymmärtää ellei sitten halua antaa itsestään tosikon kuvaa.

Huh. Onneksi tajusin irrottautua tuosta kauheasta solvausten viidakosta ja iskin vähän Nightwishia korviin. Muutama kierros The Poet and the Pendulumia ja Slaying the Dreameria auttoi kummasti, sai laskeutumaan noilta aggression porteilta ja ahdistuksen laantumaan.

En halua ikinä, ikinä, päätyä noin kyyniseksi kuin nuo noilla keskustelupalstoilla viihtyvät ihmiset.

----------------------------

You bastards tainted my tool
Raped my words, played me a fool
Gather your precious glitter and leave me be!
The Great Ones are all dead
And I'm tired, too

I, truly, hate, you, all!

Nightwish - Slaying the Dreamer

Arriving Somewhere But Not Here.

Löydän asiat jatkuvasti aivan väärään aikaan.

Viimeisimpänä esimerkkinä bändi nimeltä Porcupine Tree. Olen kuunnellut jo yli kaksi vuotta bändin Fear of a Blank Planet -albumia ja ollut varsin ihastuksissa kuulemastani. Keikoille en yhtä festarikeikkaa lukuunottamatta ole eksynyt, koska yhden albumin kuuntelu ei ole tuntunut siihen riittävältä.

Herää tietenkin kysymys miksi en sitten ole tutustunut bändiin lähemmin, vaikka Fear of a Blank Planet iski niin kovaa kuin iski ja olen aivan rakastunut Steven Wilsonin (Porcupine Treen nokkamiehen) ja Aviv Geffenin projekti-bändiin Blackfield. Vastauksena en voi antaa muuta kuin laiskuuteni tutustua hieman monimutkaiseen (tai välillä ylipäänsä) musiikkiin. Ajatus siihen syventymisestä tuntuu usein varsin väsyttävältä, koska tähän uuteen tutustuminen vie niin paljon aikaa ja on niin monta bändiä, johon haluaisin tutustua tarkemmin. Tarvitsen siihen tutustumiseen kunnon puuskan.

Ilokseni olen tosin viime aikoina huomannut, että myös monimutkaisempi musiikki avautuu helpommin korvissani ja esimerkiksi Devin Townsendin Synchestra kuulosti varsin hyvältä jo heti ensikuuntelulla. Sen kautta ajauduin kuuntelemaan pitkästä aikaa Porcupine Treeta ja tein Löydön. Löytö kulkee myös nimellä Deadwing, joka on Porcupine Treen kolmanneksi uusin, vuonna 2005 julkaistu studioalbumi. Tästä päästäänkin siihen minkä takia havaitsin jälleen kerran löytäväni asiat aina väärään aikaan.

Deadwing on aivan mielettömän upea albumi. Kauniit, melkoisen kaihoisan melankoliset melodiat, sähkökitaran käyttö oikeassa suhteessa ja Steven Wilsonin ääni saavat kyllä ainakin minut napattua mukaansa täydellisesti. Se mikä tässä sitten ottaa päähän, on se että jälleen kerran löydän bändin juuri silloin, kun he ovat olleet parikin kertaa Suomessa keikalla tässä välissä eikä siitä ole mitenkään kovin kauan. Osasin jälleen kerran löytää bändin juuri silloin, kun he eivät aivan heti tänne päin ole suuntaamassa. Lisäksi millaisia kokemuksia olisinkaan voinut saada näiden vuosien varrella, jos toimisin hieman eri tavalla.

Ja puhumattakaan siitä, että kuinka paljon minulla taas on otettavana kiinni materiaalia näinkin pitkän uran tehneeltä bändiltä!

Positiivisesti ajateltuna kuitenkin onni, että albumin ylipäänsä löysin. Siinä kaikki tällä kertaa. Steven Wilson on nero. Ei mulla muuta. *painuu kuuntelemaan lisää*

----------------------



All my designs, simplified
And all of my plans, compromised
All of my dreams, sacrificed

Ever had the feeling you've been here before?
Drinking down the poison the way you were taught
Every thought from here on in your life begins
And all you knew was wrong?

Porcupine Tree - Arriving Somewhere But Not Here

Uusi vuosi, uudet kujeet.

Vuosi 2010 jäi taa viettämällä iltaa parin hyvän ystävän ja ystävän poikaystävän seurassa. Vaikka ei sitten lopulta päästykään varsinaisen juhlinnan makuun, en kyllä missään nimessä olisi toivonut olevani missään muualla. Paljon tuli naurettua ja koska seura nyt vaan oli sanalla sanoen parasta, olen iltaan todellakin tyytyväinen. Myös keikalla tuli pyörähdettyä Pakkahuoneella Amorphiksen ja Ensiferumin merkeissä ja vaikka molempien tuotantoon tutustuminen on vielä vähän hakusessa, hyvä mieli sieltäkin jäi.

Vuosi 2009 oli eräs elämäni vaikeimmista vuosista ja sen loputtua toivoin vuodesta 2010 reilusti parempaa. Vaikka ei mennytkään vuosi ollut täyttä juhlaa alusta loppuun, olen kuitenkin ollut paljon onnellisempi kuin pariin vuoteen olen ollut. Sitä paitsi vastoinkäymisiä tulee aina vastaan, täydellistä vuotta ei olisi ollut syytäkään odottaa. Tärkeintä on se, että kokonaisuudessaan vuoden saldo kääntyy plussan puolelle. Mutta, toivottavasti 2011 tulee olemaan jopa parempi kuin 2010 oli! :)

Parasta menneessä vuodessa oli:

- ystävät, nyt viimeistään tiedän keitä he ovat. Kiitos heille, toivottavasti myös itse tietävät keitä ovat <3
- päättömät keikkareissut
- korkealentoiset suunnitelmat
- muutto omilleen
- itsetuntemuksen lisääntyminen
- uudet tuttavuudet
- oma henkinen kasvu
- tunteiden palaaminen koko laajuudessaan niin hyvässä kuin pahassakin :D

Typerät asiat:

- ikävät sattumukset läheisille
- peruuntuneet jutut
- turhat kiistat ja välikohtaukset
- tunnesekamelska, koska etsin vielä keinoa tulla toimeen kaikkien tunteideni kanssa
- ikävänpuuskat, olkoon kuinka sitten hyvää ikävää, kaipausta

--------------------------



Electric Light Orchestra - Mr. Blue Sky

Sun is shinin' in the sky,
There ain't a cloud in sight
It's stopped rainin'
Everybody's in a play
And don't you know
It's a beautiful new day.

Runnin' down the avenue,(Pant, Pant, Pant)
See how the sun shines brightly
In the city on the streets
Where once was pity,
Mr. Blue Sky is living here today.

(Chorus:)
Mr. Blue Sky, please tell us why,
You had to hide away
For so long where did we go wrong.

Hey there Mr. Blue
We're so pleased to be with you
Look around see what you do,
Everybody smiles at you.

Hey you with the pretty face,
Welcome to the human race
A celebration Mr. Blue Sky's
Up there waitin' and today
Is the day we've waited for

(Chorus)

Mr. Blue you did it right,
But soon comes Mr. Night,
Creepin' over, now his
Hand is on your shoulder,
Never mind I'll remember you this way.

(Chorus)

Päivän ajatus.

Vaikka en saa itse itsestäni irti mitään, se ei estä jakamasta filosofisia ajatuksia muiden suunnalta. Sain viimein luettua Zahirin loppuun, ei aivan niin vaikuttava kuin Veronica päättää kuolla ja Alkemisti olivat, mutta hyvin vaikuttava yhtä kaikki. Eli tässä Zahirista eräs monista minua puhuttelevista kohdista:

"Esther kysyy, miksi ihmiset ovat onnettomia.
"Syy on yksinkertainen', vanhus vastaa. "He ovat henkilöhistoriansa vankeja. Kaikki luulevat, että elämän tarkoituksena on noudattaa suunnitelmaa. Kukaan ei mieti, onko suunnitelma oma vai jonkun muun laatima. He keräävät toisten ihmisten kokemuksia, muistoja, asioita ja ideoita enemmän kuin jaksavat kantaa. Ja niin he unohtavat omat unelmansa."
Esther toteaa monen ihmisen sanovan hänelle: "Olet onnekas, koska tiedät mitä haluat elämältä. Minä sen sijaan en tiedä mitä haluaisin tehdä."
"Totta kai he tietävät", paimentolainen vastaa. "Kuinka moni tuntemistamme ihmisistä hokee: 'En ole tehnyt mitään mitä olisin halunnut, mutta tällaista elämä on.' Jos he sanovat, etteivät tehneet mitä olisivat halunneet, he siis tiesivät mitä halusivat. Todellisuus taas on pelkkä toisten kertoma tarina maailmasta ja siitä miten meidän tulisi käyttäytyä siinä. Ja kuinka moni sanoo vielä pahempaa: 'Olen tyytyväinen, koska uhraan elämäni rakastamieni ihmisten hyväksi.'
Luuletteko, että meitä rakastavat ihmiset haluavat nähdä meidän kärsivän heidän vuokseen? Onko rakkaus teidän mielestänne kärsimyksen lähde?"
"Rehellisesti sanottuna olen sitä mieltä"
"No niin asia ei saisi olla."
"

-----

Ja toinen vielä:

"Valon soturi ei unohda koskaan kiitosta.
Enkelit ovat auttaneet häntä taistelussa, taivaalliset voimat ovat asettaneet kaiken kohdalleen ja sallineet hänen käyttää kaiken taitonsa. Sen vuoksi hän polvistuu auringonlaskun aikaan ja kiittää ympärillään olevaa Suojaavaa viittaa.
Toverit sanovat: 'Kylläpä häntä onnistaa!' Mutta hän ymmärtää, että 'onni' on osata katsoa sivuilleen ja nähdä missä ystävät ovat, sillä heidän sanojensa kautta enkelit saivat äänensä kuuluviin."

----------------------

Jälkikommenttina vielä niille, jotka säikähtävät sellaisia sanoja kuin "enkelit" ja "taivaalliset voimat": Coelho ei kirjoita erityisesti minkään uskonnon näkökulmasta, vaan sekoittelee kirjoihinsa mukaan hyvin erilaisia filosofisia elementtejä. Pidän näistä, koska ne saavat pohtimaan, usein hyvin uudelta kantilta asioita.

Kirjoitusblokki.

Hei runsas lukijakuntani. (Kytkekää huumori-ilmaisin päälle... nyt.) Paha kirjoitusblokki menossa, palailen sitten aktivoimaan tän oikeasti, kun se menee ohi. Ehkäpä jo huomenna, näistähän ei ikinä tiiä meikätytön tapauksessa.

Päivän biisi

Shadow Gallery on kovin rakas bändi minulle ja eräs ihan lempibändeistäni. Ei ehkä ole tullut sanoituksiin samalla tavalla kuin muiden lempibändieni kohdalla, mutta upea bändi silti ja upeita sanoituksia. Ovat osanneet sanoa asioita kovin kauniisti ja joidenkin biisien kohdalla ihan unohtaa, että ovat osa kahta konseptialbumia. Kerrankin juutuin Christmas Day -kappaleessa kohtaan:

If you're chasing a dream to nowhere
It's enchantment that leads the way
Just believe in yourself and go there
The gift of hope on Christmas day

Okei, tästä näkyy tuon konseptialbumin vaikutus, mutta tuo chasing the dream to nowhere sai juuttumaan sen verran pahasti, että näkyy ihan tässä blogin osoitteessakin sen vaikutus. Mutta se, mikä bändistä kuitenkin tekee ennen kaikkea tärkeän, on maailman kauneimmat melodiat ja biiseihin sitoutunut tunnepitoisuus. (Kompensoivat aika tehokkaasti sitä, etten voi samastua sanoituksiin samalla tavalla kuin monen muun bändin sanoituksiin.)

Eipä paljon kauniimmaksi voi musiikki muuttua. Vaikka Nightwish on minulle Se tärkein bändi, Shadow gallery ei melodisesti jää paljon taakse Yötoiveen ulosannista. Siis ihan käsittämättömän kaunista paikoittain. Viimeinen niitti kaikkeen on bändin edesmennyt laulaja, Mike Baker. Ei paljon tunnepitoisemmin olisi voinut laulaa. Paikoittain laulanut niin kauniisti, että tämä tyttö ei meinaa kestää. Ei sillä, ettäkö jotenkin kestäisin noita melodioita muutenkaan, mutta Mike Bakerin poismeno on ihan mahdottoman suuri tragedia. Koska itse olen ollut suuntautunut eniten tuohon laulupuoleen, vielä erityisemmin tulee tarkkailtua laulajia ja arvostettua. Ja kuinka arvostankaan Mikea. Rest in peace, you will be remembered. (Itse asiassa nyt kulunut kaksi vuotta ja yksi päivä kuolemastaan, jotenkin outoa että juuri nyt ajauduin taas muistelemaan häntä)

Kyllä rakkainta on tämä Bakerin aikainen Shadow Gallery, vaikkakin uusimmaltakin levyltä löytyy Haunted, joka on ihan suosikkibiisejäni bändiltä. Tämä nyt tähän linkittämäni biisi on luonnollisesti Bakerin aikakaudelta, vuonna 1995 julkaistulta Carved in Stone -albumilta, Don't Ever Cry, Just Remember. Olen veivannut tämän biisin eilisen ja tämän illan aikana varmaan sen 20 kertaa läpi.

Viisi tärkeää albumia.

Teenpä nyt tällaisen tähän väliin. Eli viisi albumia, jotka ovat tavalla tai toisella vaikuttaneet elämääni.

Nightwish - Century Child

Löysin Nightwishin vuonna 2004, kesällä. Tai oikeammin sanottuna se löysi minut. Kävin nimittäin joskus lapsena vaiheen, jolloin kaikki heviin vähänkin viittaava tuntui pelottavalta ja ihan vain tästä periaatteesta totesin Nightwishinkin olevan paskaa. Taisin olla kuullut ehkä kaksi biisiä bändiltä siinä vaiheessa ja itse asiassa tykännytkin toisesta, mutta eihän sellaista voinut myöntää. Siksipä meni ihan siihen vuoteen 2004, että bändistä loppujen lopuksi aloin tykkäämään. Isäni osti Oncen itselleen ja Nemon kautta innostukseni sitten lähti.

Once tosin oli vasta alkusoittoa, seuraavana tutustumisvuorossa oli Century Child ja siitä lähtien olenkin ollut aivan myyty. Levy toimi porttina muihin levyihin tutustumiseen ja siltä tieltä ei olekaan ollut sitten paluuta enää. Myös Oncesta olen löytänyt sittemmin uusia tasoja, vaikka edelleen pidän sitä Nightwishin uran ehkäpä aivan heikoimpana tuotoksena. (Siis Nightwish-mittapuulla, ei se oikeasti ole heikko levy) Century Child edustaa minulle täydellistä levyä. Kaikki biisit soundaavat saumattomasti yhteen, sanoitukset ovat aivan upeita ja levyn kansitaidekin on ihan täysosuma.

Century Childiin on tullut vuodatettua itseä niin paljon, etten edes osaa kuvailla sitä ymmärrettävästi. Levy tuli nimittäin löydettyä sellaiseen aikaan, että en tiedä olisinko vielä tässä ilman tätä levyä. Pääsin yli eräästä vaikeasta elämänvaiheesta muun muassa tämän levyn avulla. Sittemmin levyä on tullut kuunneltua kaikenlaisissa mielentiloissa eikä rauhoittavampaa levyä vaan löydy maan päältä. Eikä levy ole vieläkään kulunut loppuun, päinvastoin, vieläkin tulee päiviä, jolloin tuntuu kuin kuuntelisi biisejä ensimmäistä kertaa. Nightwish on minulle Se tärkein bändi, Century Child on minulle Se tärkein levy. Vaikea on sanoin kuvailla sitä tunnetta mitä esimerkiksi Bless the Child, Dead to the World, Ever Dream ja The Beauty of the Beast minussa herättävät.

Indica - Kadonnut puutarha

Indicalta voisin liittää tähän toisenkin albumin, heidän debyyttinsä Ikuisen virran, mutta päätin laittaa tähän vain yhden albumin per bändi. Haluan tehdä tämän mahdollisille lukijoille vähän mielenkiintoisemmaksi, tylsää olisi jos koko postaus käsittelisi vain Nightwishin ja Indican levyjä.

Indica tuli löydettyä jo ennen Nightwishia, vaikkakin samana vuonna. Tykästyin Nemoon samana kesänä kuin Indicalta Scarlettiin, mutta Nightwishiin tutustuminen viivästyi ihan sen vuoden loppuun ja Indican levyn ostin jo kesällä. Anyways, 2005 ostin Indican toisen levyn, mutta sitten se jäi pölyttymään hyllyyn aina vuoteen 2007 asti. Silloin Nightwish ilmoitti Indican lämppäävän heitä Skandinaavian kiertueellaan. Tästä innostuin sitten kuuntelemaan Tuulisetkin tienoot kunnolla läpi ja lopulta Jyväskylän Paviljongin Nightwishin lämppärikeikka sai ostamaan heidän silloisen uusimman levynsä, Kadonneen puutarhan. Siltäkään tieltä ei ole sittemmin ollut paluuta, nimimerkillä 12 Indican keikkaa takana.

Kadonnut puutarha on myös yksi niistä levyistä, joka on auttanut vaikean elämäntilanteen läpi. Ei ehkä aivan siinä luokassa kuin tuo edellä mainitsemani Century Child, mutta kevät 2008 oli monella tavalla vaikeaa aikaa itselle. Kadonnut puutarha tuli kuin taivaan lahjana siihen tilanteeseen, kun tunsi olevansa totaalisesti hukassa itsensä kanssa ja siitä alkoi vieläkin käynnissä oleva itseni etsiminen. Tuntui kuin koko levy olisi tehty minun elämääni ajatellen, kuin moni biisi olisi kertonut itsestäni. Ajattelin silloin monta kertaa, että olin kadonnut Kadonneeseen puutarhaan.

Tämäkään levy ei ole menettänyt hohtoaan vielä, vaikka mitään lopullista levyn kestävyydestä ei uskalla sanoa, kun vasta pari vuotta tuo on soittimessa pyörinyt. Luulen kuitenkin, että matkassa se tulee pysymään tulevaisuudessakin. Ehkä en enää aivan pysty kaikkeen samastumaan sanoituksissa sillä volyymilla mitä silloin joskus, mutta yhtä kaikki olen yhä aivan ihastunut levyn sanoituspuoleen. Arvostan Jonsua sanoittajana tosi paljon, siksikin on ollut vähän raskasta seurata tuota kielenvaihdosoperaatiota mikä nyt on käynnissä. Onneksi ainakin tällä hetkellä näyttää siltä, että suomenkielistäkin materiaalia vielä tulee.

Tältä levyltä kovimmin iskevät Ikävänkantaja, Noita, Mykkä, Unten laiva ja Helmet.

Avril Lavigne - Under My Skin

Joo, Avril Lavigne. Ehkä tämä valinta yllättää joitakuita, mutta kyllä se eräässä vaiheessa teinivuosiani oli aivan mahdottoman tärkeä. Toisinaan vielä nykyäänkin ajaudun Avrilin kahta ensimmäistä levyä kuuntelemaan nostalgiamielessä ja jos ne angstiset sanoitukset unohdetaan, kyllä aivan toimivia biisejä Avrilille on rustailtu tuolloin. Jos sanoitukset olisivat erilaiset, ehkäpä vieläkin voisin kuunnella artistia aivan vakavissani.

Musiikillisessa mielessä neitosen debyytti on ehkäpä parempi, mutta tällä toisella levyllä oli elämääni suurempi merkitys kuin debyytillä, vaikka sitäkin kuuntelin miltei yhtä lailla kuin tätä. Tämän levyn ilmestyminen osui juuri pahimpaan teiniangstivuoteeni ja siksipä sen merkitys oli kovin suuri. Näistä syistä nykyään on valittava oikea hetki tämän kuuntelemiseen, koska usein tiettyjen kappaleiden kuuntelu tietää ikäviä flashbackeja vuosien takaisiin ajatuksiin ja esimerkiksi surullisessa mielentilassa nämä flashbackit tuntuvat lähinnä ahdistavilta. Erityisesti levyn aloitusbiisi Take Me Away vie vahvasti takaisin menneisyyteen.

Sentenced - The Cold White Light

Vähän uudempi tuttavuus tähän väliin. Sentenced iski kunnolla viime syksynä, kun fiilis oli jostakin syystä kovinkin synkkä, synkempi kuin syksyllä yleensä. Tai tiedän aika hyvin syyt siihen, mutta en lähde niitä tässä sen tarkemmin erittelemään. Past is past. Joka tapauksessa tämä albumi sopi niihin fiiliksiin kuin nenä päähän ja koko bändi tuli löydettyä juuri sopivaan hetkeen. Kaveri linkitteli muutaman biisin youtubesta ja sitä sitten tuli hankittua lopulta kaikki Laihialan aikaiset albumit lyhyen ajan sisällä hyllyyn.

Tästä voivatkin kaikki päätellä, etten koskaan nähnyt bändiä livenä ja harmittaa vietävästi. Varsinkin kun katselee bändin Buried Alive -dvd:tä bändin hautajaiskeikalta, tulee outo ikävä bändiä. Outo, koska minusta tuntuu oudolta ikävöidä bändiä, joka on ollut kuopattuna jo monta vuotta ennen kuin itse bändin musiikin löysin enkä ole mitenkään elänyt bändin vaiheita läpi omassa elämässäni. Eipä voi muuta syytä löytyä kuin se, että materiaali vaan nyt on sen verran vaikuttavaa.

The Cold White Light on Downin ohella mielestäni Sentencedin paras albumi ja sekin on lähes täydellinen albumi. Blood and Tearsia lukuunottamatta kun levy on ihan täyttä timanttia alusta loppuun. Onneksi Sentencediltä löytyy materiaalia monenlaiseen mielentilaan eikä siksi ole sieltä synkimmistä tunnoista noustua tullut sellaista oloa, että ei voisi enää samastua bändin materiaaliin. Lisäksi ehkä enemmänkin näkee monen kappaleen nyt eri valossa. Silti ehkä tulee bändiä kuunneltua enemmän negatiivisemmassa mielentilassa kuin muuten. Tosin näin syksyllä bändi toimii todella hyvin varsinkin vanhemman materiaalin osalta ihan muutenkin vain.

Tältä biisiltä nostaisin biiseistä esiin erityisesti Cross My Heart and Hope to Die, Neverlasting, Aika multaa muistot (Everything Is Nothing) ja No One There

Keane - Everybody's Changing

Keane on toiminut sellaisena rakkausangstibändinä, tai ainakin tämä levy. En ole aivan sisäistänyt bändin uusinta tuotantoa ja bändin toinenkin levy oli vain puoliksi sitä mihin Keanessa alun perin ihastuin. Tämän levyn pianot ovat jotain maailman kauneinta ikinä ja Tom Chaplinin äänen kanssa toimii vaan niin mahtavasti. Sääli, että bändi hylkäsi tämän linjan. Toki on hyvä, että bändi kehittyy, mutta omalta kantiltani ajatellen olisin kuunnellut mielelläni vähän lisää samankaltaista.

Anyways, niin, se rakkausangsti. Sanoituksethan tosiaan ovat tällä albumilla aikamoista rakkausjollotusta, mutta mikään ei ole toiminut paremmin pahassa miksimullaeiooketäänbyääh -kohtauksessa kuin tällainen melankolinen kaunis rakkausjollotus. Tom Chaplinin äänen kanssa, se vaan on ihan parasta. Toisaalta tää toimii myös ihan vaan fiilistelymusiikkina. Oon aina jotenkin tykännyt kiinnittyä kauniisiin asioihin ja tässä yhdistyy sekä kauniit melodiat että piano, joka minusta on soittimena eräs hienoimmista ikinä, joten en yhtään ihmettele miksi tähän tuli aikoinaan tartuttua. Tää on myös itse asiassa yksi vuoden 2004 löydöistä Nightwishin ja Indican ohella, se oli hyvä vuosi. Tosin tän bändin kohdalla se ei johtanut kovin pitkälle valitettavasti.

Tältä levyltä erityisesti Somewhere Only We Know, Bend and Break, We Might as Well Be Strangers, This Is the Last Time, Everybody's Changing ja Bedshaped ovat mainitsemisen arvoisia.

---------------------------------------------------

Tässähän oli vasta murto-osa kaikista tärkeistä levyistä (esimerkiksi Sonata Arcticalla oli aikoinaan todella suuri merkitys elämässäni), mutta ehkäpä teen toisen osan näistä tärkeistä levyistä joku toinen kerta. Yritin nyt tässä postauksessa tuoda esille eri elämänvaiheissani ja eri tavoin vaikuttaneita levyjä, tämäkin postaus näyttäisi varsin erilaiselta, jos olisin ajatellut sen kannalta mitkä levyt minusta ovat kaiken kaikkiaan parhaita. Eli esimerkiksi Avril Lavigne ei enää oikeastaan vaikuta elämässäni kuin satunnaisten nostalgiatrippien muodossa.

Tässä vielä loppuun sanoja viimeisimmältä suurelta bändi-ihastukseltani, ihan vain koska (synkeän) kaunista:

Surrounded by leaders
We are the dregs of life
Do not panic, leave no trace
Pretend to not care
Do you ever dream about making a difference
Do you ever dream about making a difference

I have waited all my life
For someone to get me out of here
I never knew the view from the edge
Of the world would look like this

Ghost Brigade - Into the Black Light